Lukupiiri

Rotat pois laivasta

• ---

  Matti Nummenpää

  10.10.2012 klo 10:23
  Lokakuussaa palaamme Mauri Sariolan kirjailijatyön alkupuolelle. Kuukauen keskustelukirja on vuonna 1956 julkaistu Rotat pois laivasta. Tämä on Sariolan toinen teos ja päähenkilönä Laukausten hinnassa esitelty komisario Susikoski.
  
  Takakannen teksti 3. painoksesta:
  
  Rikas tilanomistaja veneeseensä ammuttuna Päijänteen rantavesissä, jäljet sotkettu ovelan harhaanjohtavasti - siinä kova pala komisario Susikoskellekin. Mutta murhaaja ei olekaan mikä tahansa roisto vaan älykäs, rohkea ja tyrmistyttävän häikäilemätön kaveri. Rotat pois laivasta! on hänen tunnuslauseensa. Ja jännitystä riittääkin sitten aina oikeussaliin asti.
  Lakituvan latautuneen ilmapiirin Sariola on hallinnut lukijaa kutkuttavalla tavalla aina ensimmäisestä oikeudenkäyntiä kuvaavasta romaanistaan lähtien. Tämä on muuten se kirja.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.10.2012 klo 22:05
  Hyvä poliisikirja tämä on.
  Hyvä varsinkin, kun otetaan huomioon, mitä muuta oli tarjolla silloin 1956. Ei ole ollenkaan ihme, että Mauria myytiin kasapäin. RPL sisältää sellaista kerrontaa, henkilöitä ja tapahtumia, joista sillä tavallisella tossunkuluttajalukijalla on käsityksiä. Ollaan maaseudulla, kuvataan sikäläistä eloa, kurkistetaan jännittävään oikeussalielämäänkin. Vakuutuksista, soutuveneistä ja luodikoista ovat kaikki kuulleet. Tuttuja juttuja siis. Eksotiikkaakin löytyy. Avomercedes ja iso Packard, vau!
  Kun ottaa lukukokemuksen niin, että ei ole tuntevinaan Maurin myöhempää tuotantoa, vaikuttuu kirjailijan esittämästä tyypittelystä.
  Iso-Mikkolan pöyhkeä ja juoruileva emäntä, niskojaan nakkeleva ja kynsiä lakkaava töykeä sihteeri tai kotiapulainen, tympeä ja hapan ikäneitopostivirkailija, lipevä itseoppinut komblisoituja juttuja esittävä asioitsija, nuori auskultantti nuijanvarressa, rohkea, suoraselkäinen, isänmaallinen sotatyönjohtaja, luihu rintamakarkuri, jämerä harmaantunut tuomari, varakas poikamies-tilanomistaja, uhkapelisankari...vilahtaapa siellä maan suurimman päivälehden oikeusavustajakin.
  Kun tuntee myöhemmän tuotannon, alkaa tulla liian kanssa tuota ennaltatunnettuutta. Tyypit alkavat olla vakiintuneita ja kliseisiäkin. Toistoa tulee torven täydeltä. En tarkoita nyt pelkästään naisen siroja nilkkoja ja hyvin tai huonosti istuvaa pukua miehen verhona. Kohtaukset toistuvat myös. Jos vertaa sitä, kun herra Sartimo tässä kirjassa tunkee istuntosaliin vaimonsa ollessa todistamassa, siihen kohtaukseen jossa tilanomistaja Peteri tulee pirttiinsä raamit kaulassa vaimonsa Irenen ollessa sormet Raamatulla, ei voi välttyä olentämänkokenutennenkin-ilmiöltä.
  Ei, ei tämä ole moitintaa, moittisin syyttä ja ilman pätevyyttä, tämä on toteamus. Kun paljon kirjoittaa asioista jotka tuntee, tulee pakosti käsitelleeksi samoja tapahtumankulkuja. Kai lukijakin oppii tahtomaan tiettyä tuttuutta. Tahtoo lisää....(ja ostaa lisää). Minä ainakin.
  Kirjailija kuvastaa työssään aikaansa ja ajan näkemyksiä. Tämä on toki palstallamme monesti todettu. Epäillyn predestinointi syylliseksi on ajan tapa ("johan sen näki miehen silmistä, että syyllinen.."). Miehet vaan ammuskelevat pyssyillä(Berglund pyytää Kohoa mukaansa katsomaan "millainen herra siellä yleensä uskalsi räiskiä pyssyllään"). Olihan se myöhemmässäkin tuotannossa miehille vaikea paikka ja aika kummajainen kun nainen, vaikkakin rikas, uskalsi tulla hirvimerkkiä ampumaan, kehtasi vielä menestyä kokeessa....
  Opettaja Anttila on Maurin omaminä, ainakin päätellen tämän "seeveestä". Ihan menee kuin Maurin omaelämätilityksissä. Anttila saakin kirjassa arvostavan kohtelun, niin konnaksi kun osoittautuukin("teräksenkova sälli..").
  
  Kirja on siis hyvä. Juoni on monipolvinen, mutta silti riittävässä määrin mahdollinen. Yhtään ei ihmetytä, että Sariolan tähti lähti nopeaan nousuun. Hienosti kirjoitettu oikeussalikohtaus kirjan alussa(hyvä!) ajaa lukijan sisään tapahtumiin. Helpotus on suuri, kun Perälä pääsee pälkähästä. Sitten ruvetaan tutkimaan. Vaikuttava on kuvaus siitä, kun poliisit majoittuvat juuri piiluttuun, pihkantuoksuiseen kouluun, huoneeseen, jossa on vain seinät, katto ja lattia, ei muuta. Hetekat sentään löytyvät varastosta. Kuinkahan Mauri osasikin noin kirjoittaa...
  Susikoski on tässä kirjassa vielä ihme koheltaja, joka kaasu pohjassa ryntäilee milloin minkäkin johtolangan perässä. Vähältä pitää, ettei ammu Anttilaa selkään koulua poltettaessa....No, kyllä eläma koulii...
  
  Tapanani on tikun kanssa tutkia kirjoissa olevia lainauksia ja sitaatteja. Kun ihan lainausmerkkien kanssa ja lähde mainitsemalla lainataan suomalaista klassikkoa, olisi toivottavaa, että lainaus olisi sitten oikein. Ei se Lauri niin veljilleen sanonut siitä vallesmannin vilpittömyydestä.
  Oikaiskaa linnustajat, jos olen väärässä. Väitän, että kun Sakon .222 luodikolla räsäytellään kotopihan aitan seinään, ei ylietsivä Tirrin kannata siitä hirrestä niitä luoteja kaivamaan ryhtyä. Toivoa sopii, että piikatyttö ei ole aitassa tuon ammunnan aikana.
  Niin, vielä pari asiaa, joita voi peilata nykyaikaan. Uskomatonta nykyminän mielestä, miten nopeasti kirjeposti sinkoilee Helsingin ja jonkun Päijänteen takaisen peräkylän välillä! Eipä ole nykyään mahdollista. Toinen toteamus veti naamaa virneeseen: Tirri ehdottaa Susikoskelle, että pyydetäänpä lisää tutkijoita, "siellä lääninrikospoliisissa on paljon joutilasta väkeä..." No, nythän poliisivoimia järjestellään uudelleen.
  Tempora mutantur.
  
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  23.10.2012 klo 21:33
  Maalaiskuvaus oman aikansa tasoa. On ns. rahvasta, hieman muuta
  parempaa, tms. Käräjäsaliin sisäänpäässeet omaa luokkaansa silloisessa
  tiedonkulussa. Valakuvaus tarkasti ajankuvaa. Vielä nykyäänkin. Katoavaa
  kansanperinnettä. Herastuomareita myöten.
  Oikeus tapahtuu tai ei. Aikaa kuluu. Kansakoulun pihkaa tihkuvat seinät
  tuoksuvat. Siellä hyvä olla... Aikansa.
  Kansakoulunopettaja, reservin upseeri kaikilla mitaleilla. Hän lähtee kalaan
  ja saa huonon saaliin. Muut tutkijat eivät saa senkään vertaa.
  Lyhyesti vertaillen lopputulos selviää pienen kielellisen lipsahduksen myötä.
  Usko, Toivo ja Rakkaus. Usko, mistä sen olisi voinut... Uskomatonta?
  Syyllinen ei tyypillinen Maurin tapaus. Ainakaan myöhemmässä tuotannossa.
  Tämä tietysti kantoi taakkansa kunnialla. Vaan miten nämä myöhemmät?
  Tiettyä sympatiaa oli Maurin tuotannossa näitä hänenkin kirjoissa aikaa
  myöten ilmaantuvia henkilöitä kohtaan. Opiskelijoita, lukemisessaan edistyneitä.
  Vaan ehkä muuten epäonnisia, ainakin omasta mielestään. Näitä riittää.
  Herrakansaa kaikki tyynni. Siinä tämän kirjan opetus.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  26.10.2012 klo 13:11
  Jep, mainio kirja tämä on. Serambleri kirjoitti hienon yhteenvedon. Joskus olen miettinyt, onko maalaiskylällä todellinen esikuva olemassa? Tämä "peräkylä" voisi olla esim. jossain Sysmän kulmilla.
  
  Sen voisi vielä lisäksi todeta, että Salama-sarjan painoksessa on komea kansikuva.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  1.11.2012 klo 18:52
  Joo, kyllä Sysmään viittaa, vahvasti. Päijänteen lahdet ja niemekkeet..
  Maurilla sinnepäin muutakin tuotantoa, mm Veljensä vartijat. Jossa nimismies
  Ahonen: Olavi Länsisyrjä. Ilolan kartano: Suopelto. Jossa rva. Ilmolahti.
  Sekä kirjailija Kalevi Kuusisaari: Raimo J Kinnunen. Kuolematon lause kir-
  jassa: Interpol saa vanhat vallesmannit kiinni vain Valituissa Paloissa. Vaan
  nyt mentiin väärään kirjaan. Pointti tuo Sysmä. Sori!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  13.2.2019 klo 10:42
  Kolmas laukaus esitettiin Ismo Kallion uraa kunnioittaen telkkarissa 12.2. 2019. Tekninen avustajani tallensi esityksen pyynnöstäni.
  Tiedoissa mainitaan, että tämä oli Kallion ensimmäinen merkittävä elokuvarooli. Elokuvahan tehtiin aika tarkkaan 60 vuotta sitten.
  Ei jäänyt onneksi Kallion viimeiseksi, niin kökkö tekele tuo filmi on. Näin ilmoitan, vaikka olen nyt katsonut vasta ensimmäisen puolikkaan. Totean myös, että Ismo Kallio ei ole kehnouteen syypää eikä pääsyy. Komea poika, puhuu selkeästi.
  Elokuvasta aikoinaan kirjoitetut arviot ovat, no niin, eivät mitenkään ylistäviä.
  Yrjö Nortahan teki käsikirjoitettaessa ja filmatessa kaiken. Pari tehtävää teki vielä salanimellä ettei työ menisi aivan kokonaan yhden henkilön piikkiin.
  Olisipa kiinnostavaa tietää, mitä mieltä Mauri Sariola on aikoinaan ollut kirjansa tekstin käsittelystä ja tehdyistä muutoksista. Asiasta saattaa seuran hallussa olla jotain dokumentoitua. Arvelen, että on siinä jotain murinaa kuulunut.
  Ilahduin suuresti kun elokuvan alussa Susikosken kaappariovisen koppimersun eteen pösähti sivupolulta upea Ford Mainline, joka sitten nähdään lähemminkin käräjätalon pihakohtauksessa.
  Siinä oli aikanaan mahtava peli, taksijonon haluttu kaunotar. Loikkari ja kaikkia muita Amerikan herkkuja. Oikaiskaa autotuntijat, jos tarpeen.

• ---

  Matti Nummenpää

  14.2.2019 klo 09:30
  Suruttomassa Sariolassa sivulla 150 Sariola kertoo, mitä mieltä hän on rahapulassa tehdystä filmatisoinnista. "Filmistä tuli täysi fiasko. Ja minäkin katsoin kirvelevin sydämin maksaneeni oppirahat suomalaisen elokuvataiteen kentällä."
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.2.2019 klo 10:33
  Nyt on filmi katsottu. Olipa kokemus. Jos olisi taltiossa tilaa, säilyttäisin jatkotutkimuksia varten.
  Alkutekstien maininta käsikirjoituksen synnystä "Mauri Sariolan romaanin mukaan" on todella paikallaan. Kovalla kouralla on kirjan tarinaa pidelty.
  Odottelin loppupuolella, että koska koulu poltetaan ja Susikoski heittää Tirrin ikkunasta pihabetonille, mutta katin villat. Oikeussalissa tempaistaankin rouninki povesta ja aletaan paukuttaa.
  Olen pitänyt tapana kysellä juristijäseniltä, että miten pykälien mukaan mahtaa olla. Nyt jäi askarruttamaan, että miksi se Perälä jäi vankilan muoniin, kun käräjäoikeus kerran tuumasi että näyttämättä jäi se agronomin ampuminen hänen osaltaan. Jätettiinkö talteen vastaisen varalle, jospa jotain vaikka ilmenisi..."johan sen silmistäkin näkee"...
  Paljon jäi filmistä pohdittavaa. Mahtavaa oli se puhelimen käyttö juonen kuljetuksessa.
  
  Muuten olen sitä mieltä, että Totuus on armoton on Maurin mukaan tehdyistä filmeistä ehdoton ykkönen vaikka Risto Mäkelä Tuntemattomassa ystävässäkin esiintyy.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  18.2.2019 klo 04:20
  Ei tuo minusta nyt niin kaamea ollut, ottaen huomioon että oli tehty säästöbudjetilla. Hyvänä osoituksena siitä oli komisarion pitkänokka Mersu, joka ei ollut aivan viimeistä mallia. Vara Manu Ismo Kallio muistutti enemmän Susikoskea kuin Åke Lindman, loistava näyttelijä mutta vielä Ismoakin vähemmän sopiva. Jos olisi ollut valta kuten mieli, olisin ehdottanut Sir Sean Conneryä Susikoskeksi. Tosin budjetti olisi palanut jo muutamaan repliikkiin. Jos vielä Sariolan teksteihin perustuvia elokuvia tehdään ehdottaisin Susikoskeksi Mikko Leppilampea. Hän on maamme huippunäyttelijöistä lähimpänä omaa mielikuvaani, sellaisena kuten se on muotoutunut kirjoista.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  18.2.2019 klo 16:21
  Pidettiin PMVS:n kirjapiirin jälki-istuntoa. Jutusteltiin siis yön mittaan kaikenlaista, puhuttiin tuosta elokuvastakin. Pääsimme kohtaan nimeltä rahapula, ei siis rapula(sihteerin huom). Tuttuja ilmiöitä toki molemmat.
  
  Nortahan teki filmin kyllä tosi pienillä panoksilla. Varmaan harmitti häntä, jos toki Mauriakin.
  
  Kääntyi keskustelu sitten Maurin tuotannossa usein toistuvaan vekseliveikeilyyn. Usein on kirjoissa niin, että toimittajaksi mainittu henkilö on pankinjohtajan vierastuolissa hitusen hermostuneena, kämmenet hikoillen.
  Teatteriharrastajajäsenemme sanoi, että hänpä muistaa asiaan liittyvän anekdootin. Oli juuri lukenut Helge Heralan muistelmakirjan Elämää sateenkaaren alla. Kirjassa on rahapulaan ja asian paikkaamiseen liittyvä maininta. Asia liittyy Maurinkin vaiheisiin, ainakin yleisessä katsannossa. Otti kirjan, avasi ja luki meille.
  Näyttelijä Herala muistelee lainanhakua. Lainaus lainanhausta:
  
  ...hyväsydäminen rahakirstun Roope-setä oli entisen SKOP:n pääjohtaja Vainikainen. Pankkilainaa myöntäessään hän huumorin pilke silmissään antoi tunnustuksen sanoja seuraavien ammattien edustajille: "Sanomalehtien toimittajat, upseerit, huorat ja näyttelijät ovat aina maksaneet lainansa. Johtokunta on hyväksynyt laina-anomuksenne."....
  
  WSOY 2002, sivu 143

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  19.2.2019 klo 21:31
  Tämän päivän kotimaisessa elokuvassa tyttö kysyi mikä se vekseli on ja poika vastasi jotenkin, että se on viihtymismuoto - kolme kuukautta menee ettei huomaakaan... Vekseliveikeilyn huippua on seuraava Kansallispankin Keski-Töölön konttoriin 21.11.1951 kapellimestari Martti Similän lähettämä kirje. Joskus on osattu raha-asioita hoitaa tyylillä:
  
  Maisteri Yrjö Uponen, c/o Kansallispankki, Helsinki
  
  Veli Hopea! Vilkas ja nopee oli suhteemme ennen, Ah aikojen mennen kaikk` entinen haihtuu, muuttuu ja vaihtuu. On kulttuurikonttori siellä, sitä muistelen haikeella miellä.
  En löydä, en tahdokaan etsiä uutta - on muistotkin omaisuutta.
  Pois kuitenkin miel` ala ankee; viel vanhatkin elää - ja lankee.
  
  Uuno Laakso taas lauvantaina tulee sinne kuin ennenkin aina ja pistää nimensä tähän.
  Minä vaan tätä lyhennän vähän, niin vähän, ettei muut sitä sallis kuin Sinä, mun Veljeni kallis. Paha on jos murhetta tuotin, mies köyhä oon puikon ja nuotin, mutta köyhä vain mammonan nähden, rikas muuten - ei surra sen tähden.
  
  Nyt pennoset myös tähän liitän, Sua tervehdän ja kiitän!
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  19.2.2019 klo 22:42
  Pennosia emme puttoselle voi liittää, mutta otsa maassa kyllä kiittää kuin Kaptah herraansa.
  Onpa mahtava teksti! Samaa temppukategoriaa kuin oveen kirjoitettu pirturesepti.
  
  Näytin tekstin PMVS:n iltamatinean jumprutauolla porukkamme riimiristolle, hänelle jolle työnnetään aina kynä kun kylästä lähtiessä pitää vieraskirjaan luoda jotain mukafiksua lätinää, hänellä kun värssy vääntyy.
  Luki, piti hiljaisen hetken. Huulet vähän liikkuivat. Kohotti jumprunsa:
  
  "On tuossa taitoa, rientävää riimiä, jos tässä ois maitoa, se alkaisi piimiä!"
  
  Seisaalle nousten, kannat yhteen lyöden, sanoimme kuin Admiral von Schneider: SKÅL !
  
  Kuuntelimme vekseliveikeilyn kunniaksi juutuubista kun Martti Similä lauloi Matalan torpan balladin orkesterinsa Homocordin (ihan oikein luit) säestyksellä. Äänitys v 1929 rahisi niin, että viimeistään se olisi pannut maidon piimimään...Meillä ei vaan ollut maitoa. Otettiin aitoa.
  Komia on kyllä Similän ääni.
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  1.6.2019 klo 22:24
  Rotat pois laivasta luettu ja Kolmas laukaus katsottu boksilta.
  
  Rotat pois laivasta oli ihan sujuva teos. Siinä tuli esille useita myöhemmin tuttuja maurismeja: vakuutuspetos, savukkeen polttamisen ja aromin ylistely, sotilasarvon perusteella ihmisten luokittelu hyviin ja pahoihin sekä ennen kaikkea aikoja myöhemmin muistettu keskustelun yksityiskohta + ne ihmelaukaukset.
  
  Reipasmenoisesta kirjasta oli saatu pitkitetty, mutta tapahtumiltaan köyhdytetty elokuva. Alun oikeussalikohtaus oli harvinaisen amatöörimäinen ja pitkäveteinen. Neiti Kulmalan (henkilö, joka tuli elokuvaan kirjan ekonomi Kohon tilalle) ja Susikosken välille väkisin väännetty romanssintynkä oli todella lapsellisenoloinen. Muutenkin elokuva oli kymmeniä vuosia ajastaan jäljessä, usea kohtaus antoi vaikutelman mykkäfilmille kuvatusta tekeleestä.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  3.6.2019 klo 11:20
  Tuosta sotilasarvon perusteella luokittelusta tuli mieleen seuraava näkökulma. Suuri ihanteeni Väinö Linna kertoo: "Sotilasarvoa on harvoin sen saaja käsittänyt tehtäväksi. Oman ihmisarvonsa korotuksen hän siinä on luullut tapahtuvan.". Sotaromaaninsa sankarin Linna on muovannut mielipiteensä mannekiiniksi: "Kuule, Koskela, sanoi Rokka. Siun pittää hankkii Määtä pojal toinen natsa hää ko kerran Lahtisen jälest on ryhmänjohtaja. Ei sil, hittook näil nauhoil, mut tapa kun on. Hää on hyvä mies.". Alikersantti Rokan osuus pääsi koko kansan "Tuntemattomaan", mutta kertojan mielipide tuli karsituksi.
  
  Mielenkiintoista on lukea vuosien jälkeen Tuntemattoman sotilaan alkuperäistä käsikirjoitusta. Paljon on sellaista Linnan tekstiä, johon on sensuuri iskenyt (Sotaromaani, WS Bookwell Oy, 2000). Silti on todettava, että kustantajan tekemät poistot ovat kirjaa romaanina parantaneet. Linna ei kaikesta karsinnasta tykännyt ja kymmenenteen painokseen (ja sitä seuraaviin) on lisättykin asioita, joita ei Tuntemattoman aikaisemmissa painoksissa ollut.
  
  Näin ylioppilaiden aikaan tulee mietityksi omiakin opiskeluvuosiaan ja saavutettua oppiarvoa, joka lienee siitä kuuluisasta juupeliylioppilaasta vielä jonkin verran alaspäin. Kansakouluni jäi kesken, koska silloin neljännen luokan jälkeen pyrittiin keskikouluun. Sinne selvisin, mutta sekin jäi kesken, kun huomasin, että oppivelvollisuus tuli kuudentoista ikävuoden täyttyessä suoritetuksi. Rippikoulu jäi kesken leirillä tappelun takia. Sen sentään suoritin armeijassa leirikoulussa Raasinjärven rannalla palvellessani Säkylän Huovinrinteellä. Olisiko näillä meriiteillä sopiva oppiarvo alioppilas? Mielestäni se olisi sopiva status, mikä pitäisi vaikkapa nyt koulutukseen panostavan Rinteen hallituksen aikana virallistaa kaltaisilleni koulupudokkaille. Oppiarvon myöntämiseen vaadittaisiin vähintään kolme keskeytettyä koulua. Alioppilaan tunnuksena voisi olla sellainen lakiton lippa, joita Villin Lännen elokuvien pankkivirkailijat ja lennättimenhoitajat käyttävät. Alioppilaan lippaa voisi käyttää myöhään syksyllä Kekrinä, jolloin vanhoina aikoina renkien ja palkollisten "rinnus räpsähti poikki" eli palvelusvuosi päättyi. Sitähän seurasi römppäviikko, jolloin pantiin jalalla koreasti ja nautittiin väkijuomia. Samoin alioppilaan tunnuspäähinettä voitaisiin käyttää kesällä 1950-luvun ylioppilaitten tapaan - heinäpellolla. Tunnettiinhan ainoa Nobel-kirjailijammekin kotiseudullaan Hämeenkyrössä lempinimellä "piikojen maisteri".
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  11.6.2019 klo 17:43
  Ei varmasti ole sotilasta, joka ei olisi tyytyväinen ylennyksestä, oli hän sitten aktiivipalveluksessa tai reservissä. Joillekin voi olla, että reservistä pois siirtymisen yhteydessä saatu viimeinen ylennys on yhdentekevä, jos kyseessä on intin jälkeen seuraava ylennys. Linnan asenteen ymmärtää, hänelle ei tainnut ylennyksiä sadella ja hän on peilannut oman asenteensa romaaninsa valiosotilaisiin. Kyllä varmasti oikeat rintamasotilaat ovat olleet ylpeitä ylennyksestä ja ansiomerkeistä. Tietenkin jollekin juutalaiselle rautaristi on ollut kauhistus, mutta muuten.

• ---

  nimimerkki

  T H

  11.6.2019 klo 21:13
  Joo. Tuntemattomassa kiinnittää huomiota se, että majuri Saratie on koko ajan majuri kaatumiseensa asti, Samoin everstiluutnantti Karjula ei saa koskaan ylennystä. Muut kyllä ylenevät. Lammio luutnantista majuriksi, Koskelakin vänrikistä luutnantiksi. Kariluoto vänrikistä kapteeniksi. Rivimiehet, jos eivät kaadu ylenevät alikersantiksi asti. Vaan miksi Sarastie tai Karjula eivät ylenneetkään???

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  12.6.2019 klo 00:16
  Magisterin kanssa samaa mieltä mitä tulee ylennyksiin ja kunniamerkkeihin rauhan aikana. Varmaan suurin osa rintamasotilaistakin oli ylpeitä ylempää saadusta tunnustuksesta, mutta eivät ehkä kuitenkaan kaikki. Talvisodan henkeä ei Jatkosodan suomalaisittain suurella armeijalla ("kaikki on kynitty kasaan, jonka suussa vaan voi sulaa") enää ollut. Vanhaa rajaa kieltäytyi ensin ylittämästä jopa kokonaisia komppanioita. Tuntemattoman konekiväärijoukkueessa oli selkeitä kommunisteja (Lahtinen), karuissa oloissa lapsuutensa eläneitä (Lehto), muiden mukana tai perässä kulkevia (Salo, Sihvonen, Susi, Rahikainen, Riitaoja) ja mistään piittaamattomia pellejä (Honkajoki). Tästä "lutuunasta" ei vasemmistolainen ajattelu ollut kaukana ja Lahtinen yrittikin aina välillä antaa herrojen haukkumiselle ohjelmallista sävyä. Sen muut nujersivat kuitenkin naurulla. Huumorihan on tunnetusti kaikkien aatteiden pahin vihollinen, kuten Linna toteaa.
  
  Joukkueenjohtaja Koskela oli punaisten komppanianpäällikön poika, joka oli lahjoiltaan "luonnon täysosuma" menestyen sodassa, mutta kyllä Lammion ajattelua kiljujuhlien jälkeen on pidettävä oikeana: "Ei ole aina selvä, että henkilökohtainen rohkeus tekisi miehen vielä soveliaaksi upseerinvirkaan. Kun kysyttiin mahdollisia upseeriksi koulutettavia miehiä, ajattelin Rokkaa ja Hietasta, mutta jätin kuitenkin. Ja tällainen osoittaa, että olin oikeassa. Niin hyvä mies kuin Koskela onkin, puuttuu häneltä perinne ja todellinen upseerihenki. Hän ei sopeudu sivistyneeseen toveripiiriin, ja sen vuoksi hän veljeilee miestensä kanssa ja nyt humalassa hän paljasti kaunansa. Mitään muuta tuollainen käytös ei voi olla. Ei uskoisi niin hillitystä ja rauhallisesta miehestä.".
  
  Salo, Sihvonen, Susi, Rahikainen, Honkajoki ja Ukkola eivät saaneet ylennyksiä. Karjulan rooli oli lopultakin melko pieni ja hän esiintyi vain perääntymisvaiheessa. Sarastien ylenemättömyys kyllä ihmetyttää, kun pataljoona kuitenkin soti menestyksekkäästi varsinkin hyökkäysvaiheen aikana ja onnistunutta suokoukkausta seurattiin Päämajassa saakka.
  
  Eniten olen ihmetellyt Linnan ankaraa suhtautumista lottiin. Käsittääkseni hänen vaimonsakin oli toiminut lottatehtävissä. Ehkä se kumpusi lapsuuden ilmapiiristä Honkolan kartanon juurikaspelloilta, köyhyydestä ja "muonamiesmentaliteetista". Sillä aivan nykypäivää on se, että lottapatsasta ei Forssaan huolittu, koska se ei sinne kuulemma poliittisesti sovi. Hämeenlinnaan se tulee tai onko jo tullut, mutta riideltykin asiasta jo on, koska Lotta-Svärdin syntyhistoria liittyy selkeästi valkoiseen Suomeen.
  
  Hämeenlinnan lottapatsas on nimeltään "Sota ja rakkaus" esittäen eläinlääkintälottaa ja hevosta. Rauhan aikana syntyneenä ja eläneenä reservin aliupseerina sekä entisenä innokkaana raviharrastajana aion katsella sitä lämpimin ja kunnioittavin mielin. Minusta siinä ovat Kotilaisen Raili ja täydennysmies Korpelan vapauttama vetojuhta saaneet vihdoinkin ansaitsemansa tunnustuksen.
  

• ---

  Matti Nummenpää

  19.8.2020 klo 14:48
  Näyttelijä Mirja Karisto kuoli 91 vuotiaana 2.8.2020. Hän toimi näyttelijänä mm. Hämeenlinnan kaupunginteatterissa.
  Hän näytteli Margit Irene Sartimoa Yrjö Nortian elokuvasssa Kolmas laukaus vuodelta 1959, joka perustui Mauri Sariolan teokseen Rotat pois laivasta.
  Hän kävi Suomen Teatterikoulun 1950-1953 Ja esiintyi lähes 30 elokuvassa.
  
  MS - Int

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  21.8.2020 klo 06:52
  Arvoisat kollegat, upseerit ja herrasmiehet
  
  Vänrikiksi voi jämähtää myös siksi että on liian sotilaallinen.
  
  ukkelo
  
  res. vänr.
  RUK 132
  70 v.
  jv/kiv
  Kainuun Prikaati
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.8.2020 klo 19:59
  Ukkelo, et ole yksin jämähdyksissä! Asiaa ovat toisetkin pohtineet. Ylisotilaallisuuksistaan en tiedä.
  Selailin Sammatin Kuuta katsoakseni, mitä Mauri on ylöskirjannut Armfelt -kirjojen synnystä ja vastaanotosta. Olihan sitä, rakkaita töitä ne näyttävät hänelle olleen.
  Sivulöytönä satuin huomaamaan tähän vanha vänrikki -asiaan liittyvän lohdullisen kommentin. Jos ei ole tuttu, niin laitan lainauksen ettei tarvitse kirjahyllylle lähteä.
  
  Sakari Virkkunen on Suomen Kuvalehdessä käsitellyt Hesarin radio-ja tv palstalla ollutta painovirhettä (Mauri Sariolasta oli tehty Majuri Sariola) ja leukaillut esiin ajatuksen jossa jämähtäneiden tilannetta helpotettaisiin. Kyseessä olisi hieman muunnettu honoris causa -tyyppinen menettely. No, miksikä ei vaikka kunniavänrikki malliin kunniatohtori...
  Näin Virkkunen:
  "Kaikki eivät sodassa ylenneet marsalkoiksi, ja se on hyvä. Vänrikki Mauri Sariola kuuluu niiden joukkoon, jotka ovat turhaan odottaneet ylennystä myöhemminkin.
  Rohkenen olla sitä mieltä, että kaikki vanhat vänrikit voitaisiin jo ylentää ainakin yliluutnanteiksi, ellei suoraan majureiksi. Se ei haittaisi maanpuolustusta, mutta juhlistaisi vanhojen sankareiden elämän iltaa."
  Lainaus on Sammatin Kuun sivuilta 143-144. Julkilausuttu 3.5.1978 SK:n Miten maa makaa palstalla.
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  23.8.2020 klo 20:12
  Kun vain paras on tarpeeksi hyvä, se oli Carl Gustav Emil Mannerheim. Ilman sitä jätkää Suomi voisi edelleen kuulua neuvostoliittoon. Kenraali Airo johti sotatoimia ja Marski sotaa.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  4.9.2020 klo 01:02
  Liian sotilaallisen ukkelon arvostavaan tervehdykseen totean omasta puolestani, että upseeri en ole, herrasmiestä minusta ei tule, olen siis (lukupiirin) kollega. Olen myös joskus pohtinut miten toiset ovat jatkuvassa tähtisateessa ja jotkut saavat pitää varusmiesaikanaan saavuttamansa sotilasarvon hautausmaalle saakka. Ukkelo ei todellakaan ole ajatustensa kanssa yksin.
  
  Lieneekö osapuilleen niin, että aktiivinen reserviläinen, joka on valmis viettämään viikkoja ja viikonloppuja asian parissa lienee ainakin lähempänä ylennystä kuin kotona viihtyvä passiivisemmin kertausharjoituksiin tai vastaaviin rientoihin suhtautuva soturi. Totesihan jo Väinö Linna alikersantti Lahtisen suulla aikanaan: "Kyllä sitä präiskittiin kansan rahat mailman tuuliin. Pyhäpäivät juoksivat pitkin mettiä kiväärit seläässä, ja ehtoot ylentelivät toisiansa. Siellä painu möhömahaa niin että kansalta kerätty ihra molkahteli lahtaritakin alla.".
  
  Omakohtainen kokemukseni on kaksijakoinen. Aikanaan suoritin Porin Prikaatin reservialiupseerikoulun kiväärilinjan yleisarvosanalla hyvä ja pistemäärällä 203,1 linjan pistemäärien keskiarvon ollessa 190,5. Se ei riittänyt Haminan komennukseen, koska pohjakoulutus oli jäänyt keskeytettyyn keskikouluun. Olisin varmaankin tositilanteessa lepovuoron aikana alkanut viettämään kiljujuhlia alaisteni kanssa ja sitten lähtenyt komentokorsulle rähjäämään. Viisaat esimiehet ennakoivat tämän ajoissa ja niinpä "vaihde jäi ykköselle". Motivaatio notkahti ja hankin jopa 21 vuorokautta poistumiskieltoa liian aikaisesta lomalle lähdöstä ja niinpä kotiuduin alikersanttina sopivana johtamaan kivääriryhmää. Ei sitä "unista", sillä sitähän johti Mika Waltarin mukaan "upseeri tuttu".
  
  Kahdeksan vuotta myöhemmin innostuin lähtemään YK-palvelukseen Etelä-Libanoniin. Palvelusarvoni oli Suomesta huhtikuun lopulla lähdettäessä komealta kalskahtava jääkäri, mutta sitten osuivat askeleet lankulle: 20.8 alikersantti, 16.9 kersantti, 1.12 ylikersantti, 1.1 vääpeli ja 1.6 ylivääpeli. Viimeisimmästä palvelusarvosta ehdin nauttia 2 kuukautta ja 18 päivää. Sitten palvelussitoumus päättyi ja palasin kotimaahan paljon pienemmälle kuukausipalkalle.
  
  Reservissä sain YK-palveluksen jälkeen korotuksen kersantiksi 1991 ja ylikersantiksi 2004. Reserviarvoni sijoittuu siten varusmiesarvoni ja YK-palvelusarvoni väliin, mitä pidän oikeana. Nykyisin sotahistoriaa lukevana jämähtäneenä ruutiukkona pohdiskelen joskus, miksi olin "parempi" rauhanturvaamisessa kuin sotaväessä. Näin aamuyön tunteina tunnen asiantilasta jopa hyvää mieltä.
  
  Mikäli olisin puolustusvoimain ylipäällikkö, niin tulevana joulukuun kuudentena ylentäisin ukkelon suoraan yliluutnantiksi ja Seramblerin everstiksi. Kutsuisin linnaankin, jos korona sallisi juhlimisen. Kumpikin saisi suudella Jenniä kädelle ja niin halutessaan myös laulaa hänelle. Kelpaisi sitä kotisohvalla katsella ja laittaa kaksi kynttilää ikkunaan.

• ---

  nimimerkki

  T H

  8.9.2020 klo 01:01
  Mielenkiintoinen aihe sinänsä. Siis tuo reserviläisten ym. ylennykset. Tuttavapiiriini kuului nyt edesmennyt henkilö. Joka oli jo 56 vuotiaana res Majuri. Hän mielellään kokkasi esiliina yllään meidän hirvipeijaisissa. On myös nappi miinus nappi miehiä. Joista yksi sanoi kun puhuttiin ylennyksistä. En halua komentaa tuhatta tyyppiä sentään. Kapteenejakin löytyy useita. Ihan normaaleita henkilöitä. Vaan tuo opistoupseeri nykyisin melkoinen sekamelska. Joku on ammatissaan vuosia ja kotiutuu luutnanttina. Toinen kapteenina. Samaan aikaan eräs naishenkilö on alle nelikymppisenä res. luutnantti. Oman toimensa ohella. Itse muutamia kursseja aikoinaan. Vap- huru- juttuja. Sekä Maanpuolustuskorkeakoulun Alueellinen maanpuolustuskurssi. Ent. Taistelukoulun tiloissa Tuusulassa, Myös SLAR. taannoin. Mutta. Jotkut ylenee, toiset eivät.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  18.11.2021 klo 12:39
  Romaanin avaa pitkähkö oikeussalikuvaus, joka on varsin elävä ja värikäs, jopa humoristinenkin. Asiaan päästään myös ilman pitkää johdattelua. Kerronta pysyy koko ajan sujuvana ja mielenkiintoisena, jännite säilyy ja kasvaa loppua kohti kuten pitääkin; se on myös tiivistä ja pääjuoneen keskittyvää ilman hajottavia anekdootteja tai sivutarinoita. Toimintaa on enemmän kuin Maurin romaaneissa yleensä, mukavasti tarinaa rytmittämässä. Huumoria löytyy pitkin matkaa kerrontaa keventämässä. Sivumäärä on suurehko tämän tyypin dekkariksi (271 s, 5. painos 1986); liian pitkä siis kerralla luettavaksi, vaikka alkuun päästyä mieli tekisi se sillä tavalla lukea, sen verran "koukuttava" kertomus on kyseessä. Vuoropuhelut ovat luontevia ja vievät tarinaa joutuisasti eteenpäin, myöhemmin ei Mauri valitettavasti enää näin aina kirjoittanut. Susikoski tutkii vielä itsekin rikosta täydellä vauhdilla eikä vain tee päätelmiä alaisten eteen juoksuttamista asioista kuten saagan loppupuolen romaaneissa. Ajankuvaus on mielenkiintoinen. Henkilökuvaukset eivät ole erityisesti jääneet mieleen, paitsi että kansakoulunopettajan hahmossa on valtaosa selvästi Mauria itseään. Naisilla ei ole tässä tarinassa kovinkaan näkyvää osuutta.
  
  Susikosken henkilökuvaan tulee aika paljonkin lisää yksityiskohtia:
  
  s. 86: Susikosken juuri tapahtunutta siirtymistä Kuopion lääninrikospoliisista KRP:iin kuvataan letkeästi: "Komisario, josta... ensin tuli maine edellä ja mies perässä".
  
  s. 94: Susikosken sisar on kansakoulunopettaja. Kuten oli Maurin omakin sisko.
  
  s. 95: Susikoski on ollut sodassa jv-joukkueen johtajana ja kaukopartiomiehenä (!). Tuota jälkimmäistä tehtävää ei missään myöhemmässä Susikoski-tarinassa muuten mainita. Mahtoiko käydä niin, että Mauri huomasi jotain kronologista ongelmaa tuommoiselle tehtäväkokonaisuudelle ja sotilasuralla etenemiselle ja unohti koko kaukopartiomieshomman tarkoituksella? Leo Olavihan oli vielä varsin nuori mies mutta jo res.upseeri kesällä -44.
  
  s. 129: komisario on vielä piippumiehiä, mutta menevät siinä sivussa savukkeetkin - aikaa myöten piippu unohtuukin sitten kokonaan.
  
  s. 151: Leo Olavi on vielä varanotaari. Mauri ei mitenkään kuvaile tuotannossaan sitä, miten mies hankki itselleen oik.kandin paperit. Ja taisi hän myöhemmissä kirjoissa esiintyä lopulta varatuomarinakin? Opiskeliko työn ohessa? Jos eteni varatuomariksi, missä istui käräjät sitä varten? Tästä elämänvaiheesta Mauri jostain syystä vaikenee kokonaan, harmi kyllä. Ei niitä oik.kandin papereita sentään tuolloinkaan pelkällä "työharjoittelulla" virkamiehenä hankittu, kyllä piti varanotaarin tutkinnon jälkeen vielä aikamoinen nippu kirjoja lukea.
  
  s. 164: Leo Olavin mainitaan matkailleen runsaasti ("... koko Euroopan kolunnut...). Missä välissä, millä rahoilla ja miksi? Matkustaminen oli sodanjälkeisessä Euroopassa varmasti kallista ja hankalaakin, eikä miehellä kumminkaan ollut ikää vasta kuin kolmisenkymmentä vuotta, opiskeluvuodetkin vielä aika lähellä. Lienee Mauri hieman liioitellut sankarinsa maailmanmiesmainetta... Ilmi tulee sekin parissa myöhemmässäkin kirjassa mainittu tapa, että komisario sijoitti kesälomansa ja ulkomaanmatkansa mielellään syksyyn, kun vietti kesän mieluummin kotimaassa. Vaikka kyllä hän kotimaassakin kesälomiaan kulutti, useammassakin tarinassa.
  
  s. 167: Susikosken mainitaan olevan "saunahullu". Ainutkertainen lienee tämäkin luonnehdinta.
  
  s. 270: komisarion säästäväinen luonne tuodaan esiin, taitaa olla ensimmäinen mutta ei viimeinen kerta.
  
  Vielä pari muutakin kommenttia:
  
  s. 114: mainittu 'Jumala'. Muistan Maurin jossain yhteydessä, joko muistelmissaan tai julkaistuissa päiväkirjoissa ehkä, maininneen ettei hän ole tuota sanaa tuotannossaan koskaan käyttänyt. Väärin siis näyttää muistaneen.
  
  s. 222: Susikosken virka-aseena mainitaan Beretta. Joka ei tietääkseni ole koskaan ollut poliisin virallinen virka-ase.
  
  s. 225: isot tuntuvat komisarion valtuudet tai ainakin auktoriteetti olleen tuolloin, kun pystyi puhelinsoitolla mobilisoimaan kaikki kylän miehet rikollisen takaa-ajoon ja tulipalon sammutukseen. Melkoinen liikekannallepanosuoritus on kyseessä.
  
  Tämä tarina on Sariolaa parhaasta päästä. Ei ihme, että tällaisilla romaaneilla ponnahdettiin myyntitilastojen kärkeen. Nautittavaa lukemista vieläkin. Ei ole Susikoskikaan vielä sellainen harmaa virkamieshahmo, jollaiseksi Mauri hänet 60-luvun mittaan muovaili. Pienenä kauneusvirheenä pitäisin sitä, että romaanin nimen yhteys itse sisältöön ainakin itselleni jäi epäselväksi - Mauri kun oli tiettävästi varsin tarkka teostensa nimeämisestä. On tämä Sariola-asteikollani (4-10) täyden 10 arvoinen suoritus!
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  19.11.2021 klo 12:51
  Mielenkiintoista oli myös Susikosken kutsumanimen vaiuhtuminen Leosta Olaviksi. Laukausten hinnassa se oli vielä Leo ja oliko tässä samassa kirjassa pohdintaa naisten makuuhuoineisiinn unohtuneista tupskansytyttimistä? Myöhemmissä kirjoissa Susikoski osoittautui ajoittain niin kömpelöksi naisten seurassa, että pidän ihmeenä, että hän on yleensä makuuhuoneeseen päässyt. Toisaalta hiljisessa vedessä suuret kalat kutevat tai jotenkin sinne päin. Saattoihan se tietynlainen kömpelyys vedota ja herättää hoivavietin.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  19.11.2021 klo 18:15
  Käyttäessään tuloksellisesti Berettaansa Lapissa erämaakämpän pihalla, Susikoski on 32-vuotias. Silloin on kevättalvi ja kirjan ilmestymisvuosi 1957. Vuonna 1959 ilmestyneessä kirjassa ollaan elokuussa ja Leo Olavi on edelleen 32-vuotias ja iltojen pimetessä yksinäinen asunto on alkanut tuntumaan omituisen tyhjältä.
  
  Susikoski houkutellaan aamuyöllä loistohuvilalle Kulosaareen alaisen puhelinsoitolla ja epämääräisellä selvityksellä, että siellä on tapahtunut ehkä murha. Komisario rientää paikalle ja kepposen huipentumana pitäisi lattialla "kuolleena" makaavan talon emännän hypätä pystyyn ja toivottaa Susikoski tervetulleeksi iloiseen seuraan.
  
  Nainen ei nouse. Susikoski yrittää nostaa häntä olkapäästä, mutta "nainen valahti takaisin lattialle kuin tyhjä säkki". Käsi oli vielä lämmin, mutta valtimo ei sykkinyt. Susikoski puhuttaa pikaisesti kepposen järjestelijänä toiminutta etsivä Laxia, rientää puhelimeen ja valitsee paikallisen rikospoliisin hälytysnumeron: "Murha Kulosaaressa. Ilmoituksen tekee sattumalta paikalle saapunut komisario Susikoski.". Siinä sitä oli nopeaa ja varmaa päättelyä. Selvä murha. Näkeehän tuon.
  
  Tämä olikin Susikosken elämän parasta aikaa. Leo Olavi rakastuu parikymppiseen kauppaneuvoksen tyttäreen, jonka "hoikka olemus ja sievät kasvot toivat mieleen erään nuoren, erittäin mainostetun ranskalaisen filmitähden". Kirja päättyy Susikosken puhelinsoittoon Maj-Lis Söderholmille ja sen päätyttyä viheltelevälle ja huolellisesti tukkaansa kampaavalle komisariolle tulee "tavattoman kova kiire". Kaikki viittaa siihen, että tupakansytytin on vaarassa kadota ja kirjan nimi toteutuu viimeistä piirtoa myöten. Harmillista, että Maj-Lisistä emme kuule mitään myöhemmissä kirjoissa. Kuten emme myöhemmin kuule siitä aatelissukuisesta, suoraan Kustaa Mauri Armfeltista polveutuneesta psykiatristakaan, jolle Susikoski tarjosi illan peräti Savoyssa. Omalla kustannuksellaan!

• ---

  nimimerkki

  Sarioloita lukenut

  4.6.2023 klo 21:58
  Sariola oli sirotellut muutamia yksityiskohtia värittämään tekstiään. Mm. Mersu käynnistettiin käynnistyspolkimella. Muuten aivan ok, mutta toisaalta oli sanottu, että Mersun vuosimalli oli 1955, ja Mersut oli muutama vuosi aiemmin muutettu avainkäynnisteiseksi.
  
  Toinen ristiriitainen yksityiskohta oli, että kirjassa oli alleviivattu uhrin itaruutta sillä, ettei hänen talossaan ollut sähköjä. Oli kuvattu tarkasti eri huoneiden öljylamputkin. Mutta Susikoski halusi tutkimuksissaan katsoa myös talon traktoritalliin. Silloin talon äskettäin leskeytynyt emäntä napsautti talliin sähkövalot.
  
  Kolmas pieleen mennyt yksityiskohtien kuvaus oli myös talon rengin kuvaus ostetuista traktorin varaosista "...männänrenkaita, sytytystulppia ja sellaista." Kuitenkin hetkeä aiemmin oli mainittu talossa olevan telaketjullisen dieseltraktorin. Teknisesti orientoitumattomille voin kertoa, ettei dieselissä ole sytytystulppia ja jos remontissa tarvitaan männänrenkaita, siinä tarvitaan hyvin paljon muutakin.
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  5.6.2023 klo 00:08
  Erinomaisia huomioita nimimerkiltä "Sarioloita llukenut". Varsinkin nuo sähkövalojen pikainen ilmestyminen Uittamon tilalle ja traktoriin käymättömät varaosat. Ensimmäiseksi mainittu ristiriitaisuus, että Susikosken Mersu käynnistettiin käynnistyspolkimella vaikka oli vuosimallia 1955, jossa siis jo oli avainkäynnistys, ei mielestäni ole ihan selvä. Nimittäin, jos se perustuu sivun 52 mainintaan, että "Susikoski polkaisi auton liikkeelle ja käänsi sen portilla Mikkolan ohjeen mukaan vasemmalle.". Sariolan sanonta auton "polkaisemiseksi liikkeelle" tarkoittanee yleisesti autolla ajoon lähtemistä - polkaistaanhan siinä kaasupoljintakin. Muistelen, että Maurin tekstissä "polkaistiin" autoja liikkeelle paljon myöhemminkin.
  
  Vähän minua askarruttivat nämä hyvät kuvaukset ristiriitaisuuksista, kunnes tajusin, että eihän tässä ollakaan otsikon alaisessa kirjassa vaan tässä jo "Leivätön pöytä on katettu".

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  5.6.2023 klo 21:41
  Ihan mielenkiinnosta ja täysin tietämättömänä teknisistä hienouksista esitän kysymyksen seuran autoexperteille - joita tiedän olevan - että, onko näitä jalkapolkimella käynnistettäviä autoja ollut olemassa ja että Mersussakin sellainen? Joissakin autoissa muistan olleen jalkakäyttöisen valonvaihtajan, siis pitkät-lyhyet. Vuonna 1977 ilmestyneessä "Onko teillä ruiskukkia?"-kirjassa Susikoski polkaisee Saabin liikkeelle sivulla 50, joten jalkakäynnistimestä ei Maurin polkaisuissa ole kysymys.

• ---

  nimimerkki

  Sarioloita lukenut

  9.6.2023 klo 18:37
  Kyllä varhaiset cabriolet-Mersut käynnistettiin jalkapolkimella. Jos en nyt väärin muista - kirjaa ei nyt ole käsillä - niin Susikoski painoi käynnistinpoljinta sivulla152. Mutta vuosimallin 1955 Mersut käynnistettiin avaimella.

• ---

  nimimerkki

  Sarioloita lukenut

  28.6.2023 klo 13:27
  Vielä tuohon Susikosken Mersun käynnistykseen, kun vihdoin pääsin Sariolani ääreen. "Rotat pois laivasta" kohdassa, jossa Susikoski ja Tirri lähtevät ensitapaamisestaan Jyväskylästä kohti Kiistalaa, sanotaan: "...Susikoski painoi käynnistinpoljinta ja auto alkoi liukua pitkin katukivetystä."
  
  Toinen maininta on myöhemmin tutkimusten aikana, kun Susikoski ja Tirri lähtevät liikkeelle tuloksettoman päivän jälkeen: "Susikoski kohautti olkapäitään ja painoi käynnistinpoljinta. Pehmeä surahdus julkitoi Mercedeksenkin innon hävitä tästä kovan onnen paikasta..."
  
  Teksti olisi oikein, jos Sariola ei olisi maininnut Mersun vuosimalliksi 1955, jolloin kaikissa Mersuissakin oli avainkäynnistys. Silloin auto olisi ollut vain muutaman vuoden vanhempi.
  
  Tämä vain osoittaa, että jos kirjailija lisää värittäviä yksityiskohtia tekstiinsä, niin hänen tulee joko tuntea asia perinpohjaisesti tai tarkistaa asia. Tosin tarkistaminen olisi ollut kirjan kirjoitusaikaan melkoinen urakka, kun tieto ei ollut silloin niin hyvin saatavilla kuin nyt.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  11.4.2024 klo 09:30
  Nyt poikkean pahasti sivupoluille, kommenttini ei koske olleenkaan Mauria eikä Maurin tuotantoa. Mutta en voi vastustaa kiusausta, kun edellä olevassa keskusteluketjussa vilahtaa 'Tuntemattoman' vänrikki/luutnantti Koskela. Häneen liittyen eräs asia on vaivannut mieltä pitkän aikaa.
  
  Koskelaa pidetään meillä yleisesti eräänlaisena hyvän esimiehen prototyyppinä, malliesimerkkinä. Olen työurani varrella ollut lukemattomissa tilaisuuksissa ja koulutuksissa, joissa häneen on viitattu nimenomaan tästä näkökulmasta. Vain harvoin tätä näkökulmaa on kyseenalaistettu tai edes kriittisesti arvioitu. Ehkä ei ole syytäkään, en lähde sitä asiaa perkaamaan.
  
  Mutta: saatiinko tällä esimerkillisenä pidetyllä esimiesotteella hyviä tuloksia aikaan myös itse pääasian eli sotilaallisen suorituskyvyn kannalta? Eli sotiko Koskelan porukka etevämmin kuin muut? Olen aikoinani lukenut 'Tuntemattoman' kai puoli tusinaa kertaa, viimeisestä lukukerrasta on aikaa kyllä jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Sellainen asia on kuitenkin jäänyt mieltä vaivaamaan, että en muista kirjassa oikeastaan missään kohdin selvästi mainitun, että Koskelan joukkue olisi ollut muita parempi sotatöissä (paitsi tietysti porukan miesten itsensä mielestä, ja etenkin humalassa). Linna muovasi Koskelasta varmasti omasta mielestään ihanteellisen ja alaisten arvostaman ja jopa pitämän esimiestyypin, mutta kuvasiko kirjailija häntä myös keskivertoa etevämpänä ja aikaansaavampana sotatyönjohtajana? Saiko hän miehistään erinomaisella esimiesotteellaan irti enemmän kuin muut upseerit? Käykö tämmöinen ilmi mistään kohdin teosta? Olen päätellyt, että Linna jätti tämän puolen tarkoituksella käsittelemättä, koska hän halusi esitellä nimenomaan rivimiesten tuntoja ja näkemyksiä. Tällöin etualalle toki nouseekin esimiehen käytös alaisiaan kohtaan, ei niinkään sotatoimissa saavutettu menestys.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  12.4.2024 klo 10:15
  Jos ja kun tässä vielä joudutaan tositoimiin tarvitsemme vänrikki Koskelan kaltaisia joukkueenjohtajia. ja vähemmän sellaisia komppanianpäällköitä kuten Lammio, jota Jussi Jurkka uskottavasti esitti elokuvassa Tuntematon sotilas.

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  13.4.2024 klo 13:08
  Kuten on todettu monta kertaa muissa yhteyksissä, oli Koskelankin kaverillisella tyylillä puutteensa. Lammio taas on joutunut kohtuuttomankin arvostelun kohteeksi. Ei Lammiokaan lymyillyt takana vaan oli rohkea johtaja ja kadettiupseerina ja komppanianpäällikkönä hänellä lienee valvollisuuksiakin toimia hieman v-mäisesti. Eivät kaikki olleet mallisotilaita.
  
  Mikä Lammion toimissa lopulta oli v-mäisyyttä? Lammio kuitenkin säilyi hengissä, Koskela ei. No oli Koskelalla varajohtajana Hietanen, mutta entä, jos ei olisi ollut? Koskela, vaikka esikuvana oli suojeluskuntalainen maatilan poika, edusti Linnan kirjoittamana tyyppinä jermuilevaa ”punikkiromantiikkaa”..

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  13.4.2024 klo 13:16
  Magisteri, nyt en ymmärtänyt? Mitä tarkoitat lauseella: "Koskela, vaikka esikuvana oli suojeluskuntalainen maatilan poika.."? Siis, kuka oli "suojeluskuntalainen maatilan poika" ja kenen esikuvana hän oli?

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  13.4.2024 klo 16:21
  Anteeksi epäselvyyteni. Mitään en ollut ottanut vielä tuossa vaiheessa päivää. Koskelan esikuvana oli suojeluskuntalainen maatilan poika Einari Kokkonen. Linna teki hänestä punapäällikön pojan.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  13.4.2024 klo 18:41
  Nyt ymmärsin. En tullut ajatelleeksi Einari Kokkosta, joka oli vieläpä savolainen, mutta Linna teki hänestä hämäläisen. Vilho Koskela oli hämäläisen pienviljelijän hämäläinen poika. Hän oli kunnostautunut jo talvisodassa toimien komppanianpäällikkönä ollessaan vielä kersantti. Palveluksessaan hän oli vähä-ääninen, hieman kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai opetetuksi miehensä yhtä hyvin kuin muutkin.
  
  Hyökkäysvaiheessa: Bunkkerilinjan puhkaisussa Koskelan heittämä kasapanos oli kenties ratkaiseva sysäys läpimurrolle, joka siivitti vänrikki Kariluodon sotilasuran nousukiitoon. "En ole vielä ehtinyt edes kiittää. Sinä se laukaisit koko tilanteen. Se oli sellainen hyvätyö, jota ilman asiasta ei olisi tullut mitään.".
  
  Asemasotavaiheessa: Koskela ei kohonnut, mikä johtui siitä, ettei pataljoonassa ollut hänelle korkeampaa vakanssia, ja Sarastie taas ei antanut häntä pois, vaikka rykmentin komentaja oli sellaista esittänytkin. Hänet palkittiin kunniamerkeillä, ja omaatuntoaan rauhoitellen lupaili Sarastie aina, että ensimmäinen komppanianpäällikön paikka on Koskelan.
  
  Perääntymisvaiheessa: Koskela johtaa pataljoonan motista tehden laajan lenkin suoalueella lampikannasten kautta. Hän käskee upottaa konekiväärit lampeen ja tuhoamaan panssarintorjuntatykin saadakseen niiden miehistöt kantamaan haavoittuneita. Everstiluutnantti Karjula ei näistä toimista Koskelan päätä silittele vaan syyttää kapinasta ja nimittelee luutnanttia apusisareksi. Sitten Karjula raivoaa miehille ja haukkuu heidät lampaiksi. Ehkä Koskelan saama syytös vaikutti alitajuisesti hänen myöhempään toimintaansa. Sanoihan alikersantti Rokka: "Ja sellanekkii mies ko ol Koskela. Jos kuka ties jot nyt ennää kuollaa turhan takkei nii hää. Ja niin män just ko itsemurhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panoksen ol heittänt. Mie luule jot hää sen ties.".

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »