Lukupiiri

Kuukauden kirja

• ---

  Matti Nummenpää

  31.12.2013 klo 23:51
  Tammikuun 2014 kuukauden kirja on Viiden tien risteys, jioka kuuluu Mauri Sariolan omaelämäkerrallisiin teoksiin.
  Takakannen teksti:
  Mauri Sariola on kirjoittanut romaanin sodanaikaisesta reserviupseerikoulutuksesta. Sen päähenkilöinä on viisi siviiliammatiltaan ja luonteeltaan erilaista miestä, joista kukin on yksiköistään komennettu tähän kovien miesten kouluun. Paikkakunta on Niinisalo. Piste 118 topografikartalla - Viiden tien risteys - oli paikka, jonka pelkkä mainitseminen sai hien kohoamaan upseerioppilaiden niskaan. Romaanissa siitä tulee myös viiden kohtalon risteys, vaikka päähenkilöt (pappi, työmies, ylioppilas, vääpeli ja varatuomari) ulkonaisesti valetaankin samaan teräksisen koulutuksen muottiin. Sariolan romaanista käy ilmi, ettei tämän ajan reserviupseerikoulutus ollut turhan helläkätistä. Oppikaa tottelemaan, niin osaatte kerran esimiesasemassanne myös vaatia muilta! - Tämä oli kouluttajien periaate, jota oli myös siekailematta noudatettava. Monesti oli oppilailla 'käyrä zeniitissä', mutta rento huumori ja tietoisuus päämäärästä auttoivat ja toivat muassaan valoisia ja hupaisiakin hetkiä.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  3.1.2014 klo 22:44
  "Mukaan vaan, sanoi Kamppuri!" Pons asini, sehän se tässä nyt johtaa tuolta Maurin lentävien lauseiden puimariihen puolelta Viiden tien risteyksen suuntaan. Kamppuri todella kirjassa mainitaan tuossa yllyttäjän roolissa: nyt eespäin, lapset synnyinmaan...Uskallan olettaa, että kyseessä on ihan oikea Kamppuri,Väinö, taiteilija. K. asui ja vaikutti Hattulassa, maalasi alvariinsa vanhaa Mierolan kylässä Vanajanvirran yli johtavaa betonisiltaa. Yksi silta myytiin äskettäin Bukowskilla. Vasara paukkui pöytään 3600 euron kohdalla. Ettei kuulu tähän vai?
  Kamppuri-Mierola -yhdistelmä ansaitsee kyllä tässä yhteydessä maininnan. Asia liittyy Mauriin läheisesti. Kirjailija lepää nyt niin lähellä tuota siltaa, että hyvä pesäpalloilija verryttelisi heittokättä ja alkaisi puhua kivenheiton matkasta. Kamppuri kuoli Hattulassa toistakymmentä vuotta ennen Mauria. Olisi herkkää kuvitella, että hän olisi sitten aikoinaan samalta kirkkomaalta vaskien kumistessa tuumannut Maurille; mukaan vaan...
  Minulla on ihan erikoisen vahva suhde Viiden tien risteys -kirjaan. Olen saanut kirjan vanhemmiltani lahjaksi. Teos oli varmaankin ensimmäinen Sariola, joka käsiini sattui. Kirja teki juuri säästölomalle kotiutettuun kokelaaseen jykevän vaikutuksen.
  Tämä kirjakontakti tapahtui juuri silloin, kun Englannista eräänä aamuna soitettiin Suomen seismografipäällikölle, että mitä te siellä Finlandiassa metelöitte? Sorry, Sir, let me explain, meillä vaan halkesi pari kolme räjähdysaineluolaa tuolla Uudenkylän pommivarikolla, mutta nyt alkaa vähitellen olla maassa kaikki se, mikä aamuyöllä lensi ilmaan...toivottavasti Teille ei mitään...
  Luin kirjan nyt pitkän tauon jälkeen. Moni ensilukeman aikaan syntynyt mielikuva oli ihan tuoreena mielessä. On tuo muisti joskus ihmeellinen. Välillä tuli nyt tuntuma, että liuskoja on paikoin täytetty melko kevyellä replikoinnilla. No, kai se sellaista on ollutkin kun varusmiehet tauolla törisevät....Mukaan vaan, sanoi Kamppuri.. Kyllä koittaa kevät vielä jätkällekin...Keep smiling....Heute wollen wir ein Liedlein singen...
  Pääosin kerronta on mukaansa tempaavaa, joskus jopa hengitystä hidastavalla tavalla tuohduttavaa. Ihan kuin kirjoittaja olisi ollut itse paikalla :-)
  Jos eikunsiis.. Kun tässä ruvetaan kirjasta oikeasti keskustelemaan, voin ottaa kantaa kirjan pasifistisuuteen(!) ja mukahavaitsemaani etäiseen, mutta mahdolliseen sukulaisuuteen Linnan Sotaromaanin kanssa.
  Tuollaisia ajatuksia tuli mieleen, kun nyt vähän isompana kirjaa luin. Isompana, no, miten sen ottaa, liki viisikymmentä vuotta ja kolmekymmentä kiloa....
  
  Niin, sitä en ollut kloppipoikana kirjasta havainnut, että Asikkala olikin harteikas. Olin ekalukemalla kuvitellut hänet hennoksi kuikeloksi, joka oppilaita simputtamalla kompensoi sitä että ei tuulisella säällä voi ilman lisäpainoja pihalle mennä...niin sitä erhettyy luulemaan kun oikein tekstistä innostuu.
  Erinomaista Sariolaa tämä on.
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.1.2014 klo 13:29
  Kuukauden kirja hyllyssäni, siisti ensipainos ei ole kovin paljon käytössä
  kulunut. Edellisestä lukukerrasta on aikaa.
  Teksti on parhaiten sisäpiirejä puhuttelevaa. Sen parhaita anteja lukijalle
  mielestäni ovat sivili- ja lomajuttuja käsittelevät jaksot. Myös haaveet tulevasta
  kun sota vihdoin loppuu.
  Vaan tyly huomio kirjan lopusta; Ette/emme pääse koskaan siviliin. Sotaväsymys
  ja mahdollinen pasifistisuus ilmenee ainakin tällä tavalla. Kuvaa hyvin sodan-
  jälkeistä aikakautta. Kuten myös viittaukset mahdolliseen kommunistien
  valtaannousuun.
  Pieni aasinsilta nykyhetkeen; varmaan moni kirjoittaja on käynyt maanpuolus-
  tuskurssin, valtakunnallisen tai alueellisen. Itsellä takana Etelä-Suomen kurssi
  XCII vuodelta 2012.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  7.1.2014 klo 20:56
  Viiden tien risteys kuvasi tyypilliseen Sariolan tapaan jatkosodan loppuvaiheen sotilaselämää. Olen huomannut kirjassa yhtäläisyyksiä ainakin seuraaviin teoksiin: Joka tuulen kylvää, Aamu Heinjoen tiellä, Onnen soturit ja Nuoruuden komentosilta jopa niin, että muistaakseni Onnen sotureihin ensi kerran tartuttuani ajattelin aluksi lukeneeni sen jo eli yhtäläisyydet olivat muiden kirjojen kanssa niin ilmeisiä.
  
  Tietenkin Mauri Sariola käytti kaikissa näissä teoksissaan omia kokemuksiaan, Hieman muokattuna niistä olisi voinut tehdä myös jonkinlaisen avainromaanisarjan sotavuosista sen jälkeiseen opiskelijaelämään, sotaan joutuvasta koulupojasta aina "paria tenttiä vaille" juristiksi.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.1.2014 klo 23:17
  Siitähän se kirjailija kirjoittaa, mistä kokemusta on matkaan tarttunut tai kerrottavan kuullut. PPP:n näkemykselle on nyökyteltävä. Olihan se osa sitä jatkosodan loppuvaiheen elämää tämäkin.
  Oikeastaan kyllä hämmästytti se lintukotomainen olotila, joka Niinisalossa kirjan tekstin mukaan vallitsi, kun otetaan huomioon mitä juuri silloin "oikeassa sodassa" tapahtui.
  Maurihan täsmentää kirjan alun mainitsemalla päivämäärän. Merta ja kumppanit saapuivat kurssille 5.7.1944. Silloinhan oli pakka täysin sekaisin Kannaksella ja myös Laatokan Karjalassa. Eiköhän ollut Mikkelissäkin sekasortoa vallalla vähintään saman vertaisesti. Saattoi piripintaista pitelevä käsikin hieman täristä. Miestä kuoli sotakentillä siihen tahtiin, että ei tainnut hyökkäysvaihe edes pahimmillaan siinä määrin päivittäin rivejä ohentaa.
  On nähtävissä huikea ristiriita näiden "taistelukenttien" välillä. Makeasti oravaiset Niinisalossa kiillottavat kasarmin lattiaa nenäliinoin ja päällystakein, mitä nyt menevät välillä lähimännikössä kyykkyhyppyä kivääri niskan takana. Kouluttajat tarkastavat kynsien puhtautta ja laadituttavat tutkielmia sotilasfarssimaiseen tapaan.
  On otettava huomioon se, että eihän kirjoittajalla tainnut olla paljonkaan kokemusta sodan sellaisesta puolesta, jota rintamilla parhaillaan koettiin. Asiaa valaisee Merran muistelu ajasta Äänislinnassa. Olihan elämä ollut niin keväisen auvoisaa silloin kun Kristiina, kypsä nainen, opetti untuvikolle selviytymistä elon tiellä eteen tulevissa tilanteissa.
  Kuten PPP totesi, näitä Äänislinna-aikojahan Sariola muistelee useassa teoksessa, kokolailla samansävyisesti kirjasta toiseen.
  Niinisalon simputussirkuksen kuvausta tarkasteltaessa voidaan ajatella, että Mauri on käyttänyt lähteenä siltä "ensimmäiseltä", kesken jääneeltä kurssiltaan kertyneitä kokemuksia. Silloinhan ei rintamilla taidettu isoa riitaa käydä, vartiossakin rokat vuolivat lampunjalkoja ja katsoivat välillä periskooppiin että oisko myrsky nouseva...

• ---

  Matti Nummenpää

  30.1.2014 klo 13:07
  Helmikuun 2014 kuukaudenkirja on Sumua Susikosken yllä, joka on varhaisempia Susikoski -teoksia.
  
  Takakannen teksti:
  Koillismaan erämaissa oli sattunut hämäräperäinen kuolemantapaus. Rikkaan teollisuusneuvoksen leski, joka oli käymässä metsästysmajallaan, oli pudonnut riippusillalta koskeen ja hukkunut eräänä sumuisena yönä. Asia leimattiin itsemurhaksi, mutta lähistöllä erakkona asuva vanha insinööri väitti itsepintaisesti, että joku oli heittänyt naisen koskeen. Kosken nimi sattui olemaan Susikoski, mikä herätti hilpeyttä kaikissa muissa paitsi vastaleivotussa rikostarkastaja Susikoskessa, joka juuri oli aikonut lähteä myöhästyneelle lomalleen Koillismaahan. Susikoski ei kuitenkaan voinut luonnolleen mitään, vaan sotkeutui juttuun, joka yllättävällä tavalla ulottui helsinkiläisiin kirjailija- ja taiteilijapiireihin saakka.

• ---

  nimimerkki

  Ismo Puras

  30.1.2014 klo 18:20
  Mitä suuri kirjoittaja joutuu kestämään. Moukkien seuraa, mutta menköön kun täyttävät lasini. Konstaapeli Susikoski saa luvan mennä ulos!.
  
  Puraksesta Mauri tekee niin vastenmielisen henkilön että everything you say onwards can be used as a proof in allegations, not yet specified. Do you want a lawyer? No?
  
  Kirja kuitenkin jatkuu ja Puras on taas vaikeuksissa. Vammoja tuli kykyihin nähden liian jyrkästä rinteestä. Are you my wife Anneli? Never tell me but take a look at fortresses which still stay there .
  
  The local English has been nore th

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  31.1.2014 klo 17:16
  Hevosen vuosi alkoi eräillä, mutta meillä on kuukauden kirjana Viiden tien risteys. Jospa vielä vähän hämmennän.
  Maurin tuotannon henkilöjoukossa on melkoisen paljon lakimiehiä ja sellaiseksi aikovia, osa heistä jo opintojen syrjässä kiinnikin. Niinisalon oppilasjoukossa on Rikala jo valmis mies, kaikkitaitoinen ja menestyvä, porukan isähahmo. Aimo Merran(jota kirjassa myös Timoksi tituleerataan) "rikalaihailu" mielestäni selvästi paistaa läpi tekstistä. Asiahan kertoo siitä että Kirjailija itse tuntee ylimaallista kunnioitusta (loppututkinnon suorittanutta) lakiväkeä kohtaan. Mertahan kurssin aikana päättääkin ryhtyä opiskelemaan tuomariksi. Lakiopinnoissa jo alkupolulla oleva oppilas Luhtitie yrittää kieropeliäkin saadakseen opintopaperiin sen maagisen "nöjaktig förmåga -merkinnän.
  
  Mauri Sariolan ensimmäisiä julkaistuja tekstejä haetaan täällä lukupiirissa parhaillaan. Varhain Mauri on taatusti aloittanut. Näkemystä tukee mielestäni sekin, että kirjassa oppilas "omaminä" Merta kykenevänä kynämiehenä tekee tupakkapalkalla töpeksinnästä seuraamukseksi määrättyjä tutkielmia kurssikavereille.
  Lukemisen arvoinen on kohta, jossa Merta ja Rikala muutaman vapaan tunnin saaneina metsän siimeksessä filosofoivat sodasta ja sen vaikutuksesta ihmiseen ja yhteiskuntaan. Välillä jo tuntui, että pieni pasifismin peikonpoikanen olisi porukan kolmantena kuiskutellut kanervamättäältä, mutta sitten turinatuokioon tulivat mukaan Focke-Wulfit ohjaajinaan pelkäämättömät "oikeat miehet" ja inhan idän tankkien palaset alkoivat lennellä ympäriinsä.
  Se sitten siitä pasifismista.
  Kirjan kuvaukset sähkötyksestä ja titausnopeudessa kilpailemisesta ovat ainakin asiasta mitään tietämättömän meikäläisen mielestä huippuhienosti tehtyjä. Että puhuvat muka noin hirmuista vauhtia pisteillä ja viivoilla. Ihan hengenahdistusta tulin kokeneeksi kun Asikkala ja Rikala mättivät merkkkejä peräkkäin. ... --- ...
  Sulkeisjärjestysohjesääntönsä aikoinaan lukeneille on Mauri pistänyt kirjaan pienen testin. Kumpaa jalkaa sitä sivulle siirrähdytetään, kun komennetaan lepo? Kirjan mainintojen mukaan ihan kumpaa vaan....
  Lopuksi tältä paikalta VTR:een liittymätön kysymys.
  Mainitse kolme Maurin kirjaa, joiden nimessä esiintyy kalanpyydys.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  31.1.2014 klo 18:30
  Viiman pitkä siima 1964, Ison kalan katiska 1981, Susikoski virittää ansan
  1978. Hieman nopea vastaus, ei välttämättä oikea.
  
  Asiaan liittyy myös vaikkapa: Punainen laituri 1962, Koltan uni 1975, sekä
  myös Petroskoin keltainen kissa 1980.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  31.1.2014 klo 21:59
  Nopeasti löytyi kaksi. Katiska ja Viiman pitkä siima ovat minunkin listallani. Toki voidaan sanoa, että jälkimmäinen pyydys pitäisi olla ilman välilyöntiä, mutta eihän kala sitä tiedä vaan vetäisee koukun kitusiinsa.. Mutta sitten se kolmas kalanpyydys? Ansa olkoon riekonpyytäjän väline. Niitä hän virkatielleen virittelee. .

• ---

  nimimerkki

  T H

  1.2.2014 klo 08:26
  Totta, että pitkä siima ei ole pyydys vaan pyydyksen osa. Pitkäsiima taas on
  pyydys. Mutta eikö Koltan uni ole uistin?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.2.2014 klo 11:50
  Kyllä tuo Koltan uni on niin hyvä oivallus, että pannaan siitä hyvästä TH:n pistetilille jotain jemmaan käytettäväksi bonuksena jossain muussa tehtävässä. Kyllä se todella kuuluisana uistimena, anteeksi, perhona kai sittenkin, kirjassa markkinoidaan. Olisikin mukava saada tietoon, onko Koltan uni siimanheittäjäpiireissä todella tiedetty ja tunnettu asia, vai onko Mauri nimen itse tehnyt tai kuullut sanaparin jossain suppeassa piirissä mainittavan.
  Paljon yleisempää pyydystä tässä kuitenkin vielä pyydystetään.
  Yksi puuttuu, sanoi Kamppuri, eikun piruhan se olikin ja kärpänen puuttui. Oli vaan mielessä tuoreena Viiden tien risteyksessä mainittu Kamppurin toteamus, mutta sehän kuului "mukaan vaan", mitä sitten lie taiteilija sillä joskus tarkoittanutkin.
  
  PS Liikkuvainen mies muuten tämä Kamppurin Väinö, paljon on hänellä ollut tuttavia. Selasin näet ihan eilettäin kirjaa Susikoski Tahitilla. Kirjassa ollaan Sri Lankalla maailmanympärimatkan ensimmäisellä rastilla. Huonetoverukset metsätyömies Sakari Airaksinen ja "pikkuvirkamies"(oma ilmoituksensa) Olavi Koski ovat ehtineet pitkän lennon jälkeen putsautua, ja päättävät yksimielisen miehekkäästi lähteä uima-altaan baariin ryyppäämään. Siinä yhteydessä toinen tokaisee tuon kamppurismin.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  1.2.2014 klo 12:40
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Tässä kysytyn lohiperhon tiedot ja kuva on lukupiirisivulla.
  
  MS Int.
  
  Koltan uni
  
  Kehittäjä: Arvi Keränen
  Alkuperämaa: Suomi
  Perhotyyppi: Lohiperho
  Vuodenajat: Kevät, Kesä, Syksy
  Vuorokaudenajat: Aamu, Päivä, Ilta
  Kalalajit: Järvitaimen, Lohi, Meritaimen
  Paikkatyypit: Joki
  
  Hela: Soikea hopea fine
  Pyrstö: Crest
  Vyö: Musta strutsi
  Kierre: Soikea hopea small
  Runko: Punainen silkki
  Kurkkuhäkilä: Punainen kukko, edessä harmaa helmikana
  Siipi: Kultafasaanin tippet höyhenet selät vastakkain, päällä täplikäs metso
  Pää: Musta

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  1.2.2014 klo 13:16
  Kuin apteekin hyllyltä, tai intendentin infokammarista tuli tuo perhoasia. Kiitos.
  Katsoin perhoa ja havaitsin, että jostain syystä sinne oli ilmestynyt myös kuva eräästä kalanpyydyksestä. Eipä tätä asiaa enemmin tarvitsekaan kysellä. Kaikki pyydykset ovat koossa. Liittyy muuten tammikuukauden kirjaan kyllä. Viiden tien risteystä lukiessani tuli mieleen tämä etsitty kirjan nimessä esiintyvä kalavankila.

• ---

  nimimerkki

  Puolukanpoimija

  1.2.2014 klo 13:45
  Susikosken sumussa sivulla 15 kerrotaan että 'Tarkasti sanottuna kuluvan vuoden kesäkuun 17. päivän vastaisena yönä kello 01.35...'
  Siis Agnes Ekelund surmattiin tällöin.
  Sivulla 45: 'Mutta nyt ilmestyikin muuan akka todistamaan, että ollessaan takametsällä poimimassa puolukoita vain pari päivää aikaisemmin hän oli nähnyt rouvan ja insinöörin mättäällä hellässä syleilyssä...'
  Kyseessä on siis sama Agnes. Mihin aikaan 'Kuusamon puolessa' puolukat ovat poimittavissa?

• ---

  nimimerkki

  Juhani Savonmäki

  10.2.2014 klo 15:18
  Mielenkiintoinen on tämäkin dekkari.
  Eipä oikein tuntuisi oikeassa elämässä luontevalta, että murhan silminnäkijä pitkiä kirjeitä kirjoittaisi eri viranomaisille. Ainakaan sellaisessa asemassa, mikä tässä kirjassa kuvataan. Ei sekään, että poliisiviranomainen lähtee lomalla pelkästä mielenkiinnosa asiaa tutkimaan. Jos taas kyseessä on tutkimustyö, on erikoista että tutkija vaeltaa 30 km:n matkan tapahtumapaikalle jalan ilman eväitä, ilman tietoa majoituksesta, ilman puheliyhteyksiä...
  Mauri Sariolan kirjassa tämä tuntuu hyvinkin luontevalta ja todenmukaiselta. Varsinkin, kun tutkimustyö tuottaa pikaista tulosta. Kertalukemalla tuon poikki nyrhäistyn kuusenlatvan merkitys ei oikein avautunut, mutta ehkä sekin selviää kun lukee uudestaan sillä silmällä.
  Inhimillisyyttä täydelliselle rikostarkastajalle antaa se, että tarkastaja Susikoski tässä kirjassa ylittää väkivallassa välttämättömyyden rajan.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.2.2014 klo 21:33
  Hymyillen havaitsin minäkin Puolukanpoimijan poimuriin tarttuneen yksityiskohdan. Näitä asioita välillä joutuu pohtimaan kun runsaan tuotannon tehneitä kirjailijoita lukee. Eipä liene meidän lemmikkimme ainut, joilla jotkut asia-asiat ja kirjan henkilöiden nimet sekä ammatit vähän heittelevät.
  Kirjassa mainittu murha-ajankohta esiintyy oudosti myöhemmin. Kolmessa eri kohdassa mainitaan murhan tapahtuneenkin 17. ja 18. päivän välisenä yönä. Ymmärrän hyvin, että kun nopeasti liuskoja täyttää, voivat yksityiskohdat jäädä tarkistamatta. Luulisi kuitenkin, että isolla kustantajalla(tämähän ei ole book-studion tai "Virheviikarien" julkaisema) olisi ollut halua pitää valvonta vireillä kun Sariolan taipumus huolettomuuteen varmaan oli hyvin tiedossa. Nyt tietysti voidaan sanoa, että mitäpä me nyt sitten täällä palstalla näpräisimme jos kaikki olisi viimeisen päälle tarkastettu. Pysyypähän lukijan mielenkiinto vireillä.
  Ne, jotka tuntevat tuota "Kuusamon seutua ja Koillismaata" joihin tapahtumat on sijoitettu, voisivat kertoa laskeeko Susikoskella aurinko yöllä. Mielestäni valopallolla olisi tarvetta käydä välillä piiloutumassa.. "Parisataa kilometriä taksilla Kajaanista mökille" ei anna aihetta uskoa että oltaisiin edes napapiirin tuntumassa. (Älä ota tätä vakavasti, niin Olvikin kaljaansa mainostaa. Kivaahan tämä on ja myötätunnolla sanottua. Tästä napapiiriasiasta nalkuttaminen jäi vaan päälle, kun Napapiirin prinsessaa lukiessani pahoitin mieleni siitä, että Islannin kaunotar oli kisassa mukana ja vielä voittikin.)
  Kirjahan on lomalukemiseksi ihan kelpaavaa "selvää Sariolaa". Viimeistä tenttiä vaille olevat läheslakimiehet, naisen kapeat nilkat ja Kirjailijan antipatiat "nykytaiteilijoita " kohtaan tulevat aivan perinteisessä määrin esille.
  Kirjassa on kohtalaisesti kulkeva juoni, luontokuvaus on hartaudella tehty. Rakennusten ulkoasut ja interiöörit saavat arvoisensa(?), kovinkin yksityiskohtaisen tarkastelun.
  Kyllä se kuusenlatva olisi Holmesille aikanaan ehkä auennut, minulle kävi kuten edellä JS:lle. En kai osannut keskittyä asiaan, mietin vaan että kuka putoaa koskeen seuraavaksi.
  Taas nähtiin, että mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. Sariola käsittelee kirjassa kriittisesti sitä, kun "kirjailija" Puras kuvailee kaksi sivua jonkin uunin olemusta ja raivostuttaa sillä lukijan. Antti Hyry onnistuikin uuninsa kanssa paremmin. Aiheesta hänet palkittiin. Harmi, että Mauri ei ehtinyt siitä uunista lukea.

• ---

  Matti Nummenpää

  11.2.2014 klo 14:53
  Vastauksena auringon käyttäytymiseen Koillismaalla.
  Grundtvig-projektin Suomen maajohtajana olin isäntänä 4.-8.7.2012 Suomen konferenssissa, joka sijoitettiin Kajaanin runoviikon yhteyteen. Tämä oli muuten se tilaisuus, johon kulttuuriministeri Arhinmäki osallistui silloin kun hän ei ollut Savonlinnan Oopperajuhlien avajaisissa.
  Runoviikkojen ohjelmaan kuuluvan Eino Leino -iltamien jälkeen kutsuvieraat vietiin Paltaniemen Hövelöön. Voisi olla aika lähellä Susikosken sillan maisemia. Eri Euroopan maista olevat vieraamme kuvauttivat itseään innolla Oulujärven rantakivikolla siten että taustalla oli paistava aurinko ja kuvassa kelloajat, jotka olivat puolenyön kahta puolta. Ystävämme Euroopasta kyselivät, koska täällä tulee pimeä. Vastasin, että kyllä lokakuussa jo on varsin synkkää. Kysymykseen auringon laskemisesta vastasin, että eipä taida pudota vieraidemme Suomessa olemisen aikana.
  MS Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  11.2.2014 klo 16:50
  Tämä menee nyt hyttysten kuurnimiseksi, mutta julistan kuitenkin ihailuani MS Int:n sanallista oivallusta kohtaan. Hyvin muotoiltu. Hitaasti vasta oivalsin, että tottakai Paltamon korkeudella voidaan heinäkuun alussa kuvata Oulunjärven yllä loistavaa aurinkoa siten että yhden kuvan kelloaika on ennen puoltayötä ja toisen kuvan ottoaika on puolenyön jälkeen :-)
  Olin hetken ihan ymmälläni, mutta rouva S:n pitämä pieni yleismaantieteen täydennyskurssi rauhoitti ja palautti uskoni esi-isien perimätietoon sekä vanhaan kunnon almanakkaan.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  16.2.2014 klo 06:05
  Minussa on se vika, että ilman kuormaa vartalo on parinkymmenen asteen etunojassa ja leuka nojaa rintakehään, jottei pää ihan putoaisi. On kuin keho olisi jousi jossa lanka jatkuvasti lyhenee ja aivan oikeasti vaatii voimaa suoristautua. Puhe on muminaa ja katse on sumean harhaileva, mutta annas olla kun tulee nainen pyytämään nostoapua. Tässä ohjeet: Aseta kohteen haarojen väli mahdollisimman lähelle olkapäätä ja nosta. Newtonin lakien mukaan nousee. Seuraava neuvo koskee kurkku- punajuuri tms. purkin aukaisua. Sekään ei juuri voimaa vaadi, mutta ei ole niin voimakasta miestä etteikö jää avaamatta jos liukas käsi apinan raivolla puristaa kantta yhä tiukemmaksi. Kyse on vain otteen pitävyydestä ja jos se on suurempi kuin puristus, kansi aukeaa. Vasta kun mn/c > wc => tehtävä on mahdoton. Kuka muistaa ympyräkalotin pinta-alan laskentakaavaan. Sehän alkaa että piikoo toiseen per..

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  16.2.2014 klo 16:50
  Luin SSY -kirjaa hiljakseen kertaillen, ja kohottelin kulmiani kun metsänhoitaja Saukkosen Angliasta mainittiin. Kirjassa sanotaan jotenkin niin, että vallesmanni Viitala "kömpi vaikean näköisesti ulos pikkuauton ahtaasta etuovesta". Oman kokemukseni mukaan sanoisin, että kyllä niissä Anglian ovissa puutteensa oli, mutta ahtaaksi niitä ei voinut sanoa. Tunne oli pikemminkin se, että lähes koko seinä siitä autosta aukesi ja parkkipaikalla sai olla varovainen sen oven kanssa.
  Mutta sitten tuli mieleen että asiaa pitäisi ajatella vielä kerran. Maurilla saattoikin olla täysi peruste kirjoittamalleen kuvaukselle.
  Olisiko lukupiiriläisissä asiaan vihkiytynyttä autohenkilöä, joka ottaisi kantaa?
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  16.2.2014 klo 18:02
  Tulee muistaa että Anglia painoi vain neljän Sariolan verran. Minä en pidä metsänhoitaja Saukkosesta, enkä ylipäätään siitä että virkavallalle käydään uhomaan. Oikeus parhaiten toteutuu että asiakas itsekin ymmärtää että uhoaminen ei edistä asiaa. Anglia edusti jo silloin Fordin edistyneintä moottoriteknologiaa ja ihan kelpo kone oli se litraiseksi. Vasta kun autolta aletaan vaatia todellisia ominaisuuksia, aakkoset alkavat aivan oikein A, B..,

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  17.2.2014 klo 18:18
  Kannattaisiko kuukauden kirjalla olla oma nimeen perustuva säie (kuten aikaisemminkin)?
  Nyt yksittäisen kirjan kommentit hukkuvat tähän isoon ketjuun. Vanhaan kuukauden kirjaan olisi helpompi palata myöhemminkin ja siihen olisi helpompi lisätä uusia kommentteja, jos kirjalla olisi oma ketju.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.2.2014 klo 20:24
  Jarmon näkemystä on helppo kannattaa. Kun kuukauden kirja julistetaan, vie aikansa sen hankkiminen käsille, joskus jopa varastosta asti, sitten pitäisi kirja lukaistakin ja sen jälkeen ruveta ottamaan kantaa. Siinä onkin jo pari viikkoa mennyt. Kun keskustelu on saatu käyntiin, alkaa olla kuukausi puolessa. Mikään ei tietysti estä jatkamasta aihetta seuraavan kuukauden puolelle, mutta Jarmon tarkoittama kommenttien limittyminen aiheuttaa hahmottamisvaikeuksia.
  Jos kirjan nimi on keskustelun nimenä, voi palstalla satunnaisestikin poikkeava kävijä katsoa mitä siitä hänen ehkä ainoasta Sariolastaan on täällä kirjoitettu.
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  17.2.2014 klo 20:51
  Jarmo varmaan oikeassa. Mutta kun pojat yllytti, niin tuohon Angliaan pitää
  vielä palata. On todella nostalgista, kun sarjassa Sydämen asialla konnia
  tungetaan takapenkille Anglian ison oven kautta.
  Ford teki aikoinaan kai laadukkaimpia engelsmanniautoja luokassaan. Vaan
  sitten tuli nämä 1970-luvun Cortinat. Joiden sisarauto Taunus saksalaisena
  oli laadukkaampi ja suositumpi. Vaan en Hoxaa tuota A-B hommaa?
  
  Itsellä oli aikoinaan Ford Escort. Sitä kun puhelimessa vaihtoon tarjosin niin
  myyjä oikein innostui, kun kerroin sen olevan neljä-ovinen. Liikkeen pihalle
  kun kurvasin, niin puhti hänellä kummasti lauhtui. Autoni oli vanhakoppainen
  Ford Escort Combi, takana pariovet.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.2.2014 klo 22:26
  Kun olen tuohon "angliasmiin" syypää, puran asiaa vielä. Mauri on aivan oikeassa. Siihen aikaan kun kirja on kirjoitettu ja Saukkonen Anglialla ajoi, ei suinkaan ollut kyseessä se malli jolla tuossa mainiossa Sydämen asialla -sarjassa poliisit konnia kuskaavat. Saukkosen Anglia on ollut vanhempi, vuoteen 1959 asti valmistettu malli 100 E, joka oli ihan tavallisen sedanin näköinen sämpylä. Siis siinä ei ollut tuota "väärin päin viistoa " takaikkunaa, joka on Anglian mallin 105 E tyypillinen tunnusmerkki. Saukkosen mallissa oli myös merkittävästi pienempi ovi kuin "juustohöylässä",(joka siis Suomessa yleensä Angliana tunnetaan). Näin ollen on ihan luonnollista, että kirjassa mainitaan Viitalan kömpivän ahtaasta ovesta ulos. Suorituksen vaativuutta korostaa vielä sekin, että Viitalahan kuvataan melkoiseksi möhköfantiksi.
  Esittämäni Anglian oven puolustuspuhe oli siis tarpeeton. Saukkonen oli autonsa ostanut ennen kuin pitkäovinen Anglia oli markkinoille tullut.

• ---

  nimimerkki

  T H

  18.2.2014 klo 09:38
  Vielä Angliasta. 100 E oli tunnettu myös Prefect nimellä, oli kai joku varuste-
  tason /mallin tunnus. Tämä kai ensimmäinen, jossa oli nuo aiemmin mainitse-
  mani pariovet takana. Tällainen liikkuu Mustion seudulla kesäisin. Pariovet
  ovat olleet mukana vielä myöhemmin malleissa: Anglia, Escort, taka- ja etuveto,
  kai vielä Focus joku malli? Mitä sitä hyvää mallia muuttamaan!

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  26.11.2023 klo 10:35
  Tähän jo vanhaan keskusteluketjuun viitaten tuli mieleen, että onkohan Maurin koko romaanimuotoinen tuotanto tullut jo nostetuksi keskusteltavaksi tässä lukupiirissä? Muuta tuotantoa lienee vielä jonkin verran kommentoimatta: novelleja, jatkokertomuksia ja kuunnelmia. Kaikkiin ei ehkä enää käsiksi pääsekään, vaikka olemassaolo tiedossa olisikin.

• ---

  Matti Nummenpää

  26.11.2023 klo 11:48
  Kyllä se on kokonaisuudessaan käsitelty. Mutta aluksi Hösh-lukupiiri oli eri formaatilla, jossa se oli hankalammin ylläpidettävissä. Esim. kuvien liittäminen oli huomattavasti työläämpää. Kun kotisivupohjainen keskustelupohja tuli mahdollisesksi, se muutetiin nykymuotoiseksi. Siihen saakka kirjoitettuja kuukaudenkirja -kommentteja ei saatu siirretyksi, joten ne eivät tulleet mukaan. Myöhemmin näitäkin on käsitelty.
  
  Jatkokertomuksia on käsitelty niistä tehtyjen romaanien kautta. Kaiikia jatokertomuksia ei ole kirjana julkaistu. Novelleja on julkaistu myös erillisinä kirjoina, mutta niitä on niin runsaasti, että paljon on julkaisematta muuta kuin alkuperäisissä lehdissä.
  
  Radiokuunnelmia ei taida kaikkia olla saatavissa. Käsikirjoituksia on kylläkin seuran arkistossa.
  
  Seuran arkisto sijaitsee Helsigissä Porintie 3 H. Siine ovat seuran jäsenset tervetuleita tustumaan arkistojen aarteisiin.
  
  MS - Int

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »