Lukupiiri

Mauri ja maalaiselämä

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.3.2014 klo 09:19
  Kuten tiedämme, oli Sammatti Maurille rakas paikka. Kymmenien kirjojen ja
  juttujen syntypaikka. Pakopaikka kaupungin menomestojen elämästä. Siellä
  Mauri latasi akkujaan.
  
  Vaan mitä Mauri tiesi oikeasta maalaiselämästä? Tietoa ja muistiinpanoja
  aika niukalti. Eräelämästä ja muusta samoilusta Susikosken tapaan ei liene
  olemassa dokumenttia? Kouluhommat Lapissa eivät liene aivan tällaisia?
  
  Hakkolassa Rengon pitäjässä Mauri sai hetken kokeilla oikeata rengin elä-
  mää maalaistalossa. Ajoi ehkä hevosta ja teki heinätöitä. Lyhyeksi jäi tämäkin
  vaihe elämässä. Kaupunki veti puoleensa.
  
  Kirjoissa maalaiselämän kuvailu on lähinnä seurustelua isojen tilojen tai
  kartanoherrojen kanssa mukavassa seurassa. Hieman ehkä ikkunasta jotain
  työnteon tapaista näkyy. Joku leikkaa ruohoa tai korjaa koneita ison jako-
  avaimen avustuksella. Tai on hakenut jotain pientä varaosaa kaupungista
  kuten sytytystulppia tai männänrenkaita. No, nyt mentiinkin tuonne tekniselle
  puolelle.
  
  Sammatin elämässä Mauri arvosti kovasti noita kädentaitajia, yleismiehiä.
  Jotka käden käänteessä tekivät sen, mitä Mauri vasta ajatteli. Mutta varsinaista
  maalaiselämää esiintyy harvoin päiväkirjoissa saati muussa tekstissä. Mitään
  tilan töitä (kuten heinätyöt) ei Sammatissa liene kirjattu muistiin?
  
  Maanomistajien hierarkia oli selvä: tilanomistaja, maanviljelijä, pienviljelijä,
  asutustilallinen. Vaan mistä kirjasta maininta?

• ---

  Matti Nummenpää

  21.3.2014 klo 10:27
  Kyllä Mauri maalaispoikana maalaiselämän tunsi. Tosin virkamiesperheen näkökulmasta. Maurin isä harjoitti myös mehiläishoitoa. Eli siipikarjanhoitoon (Maurin oma sanonta) hän kyllä osallistui. Tämähän näkyy tuotannossa. Mauri kuvaa maatalon töitä, mutta ei omakohtaisena vaan enemmän näkijän silmin ja kuulijan korvin.
  
  Eräelämä ei suoraan hänen harrastuksiinsa kuulunut. Luonnossa kulkeminen poika-aikoina kylläkin. Kasvien ja linnunmunien kerääminen ja vastaavanlaiset poikien jutut olivat kovinkin mieleen. Näistä löytyy mainintoja mm. hänen kouluajan ainevihoistaan. Maurin syntymäkodin maisemat ovat nykyisin varsin samanlaiset kuin Maurin aikaan. Sieltä löytyy kävelyetäisyydeltä kaikki luonnon aarteet: Metsät, niityt, viljelykset, järvi, koski (Siitä nimi Kosken koulu), kalliot, suot jne. Muutama vuosi sitten, kun rakennus oli vielä koulukäytössä Mauri Sariolan koulu -nimisenä. Kävin lukukauden avajaisissa puhumassa koululaisille. Silloin opettaja kertoi, että koululla oli keväällä käynyt pahvitaulujen myyjä kauppaamassa luontotauluja eläimistä, sinivuokoista yms. Myyjä näytti kuinka havainnollista on tauluista opettaa luonnon ihmeitä. Opettaja vei myyjän koulun ikkunan ääreen ja näytti maisemaa (sinisenään sinivuokoista) ja sanoi että eiköhän tässä ole havaintomateriaalia riittävästi.
  
  Maurin omat kädentaidot olivat hyvät. Hän rakensi huvilansa takana kohoavaan pystysuoraan kallioon puiset portaat yhdessä kesässä. Maavuori (paikallinen yleismies) kävi joskus katsomassa ja totesi että hyvää tulee. Nämä portaat on nyt purettu. Jäänteitä on vielä nähtävissä. Nyt portaat tehtäisiin uudestaan, mutta kukaan ei enää pysty puusta samanlaisia tekemään. Metallista tehtäisiin, mutta rakennuslupa on aikanaan annettu puisille eikä metalliportaita kaiteineen saa tehdä. Maurin tonttia on kallion alla, mutta myös sen päällä. Sinne Mauri olisi halunnut tehdä myös "Kotkanpesän", jossa olisi voinut iltaviskinsä nauttia. Tuula ei tähän suostunut tietäen että olisi saanut iltakaudet juoksuttaa näitä rappuja pitkin kirjailijalle olutta, viskiä, syötävää yms.
  Portaita on kuvattu syksyllä 2013 ilmestyneessä kirjassa Pirun portaat.
  
  Sammatissa hän tuskin paljon naapuritilojen heinätöihin itse osallistui. Sammatin aikaan hän oli jo toimittaja ja kirjailija ja aika meni näissä hommissa. Omalla pihalla hän kyllä istutti puun taimia yms. Näistäkin kirjassa on Tuulan kertomana kuvausta. Osittain ensimmäistä kertaa painettuna.
  
  MS Int.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  21.3.2014 klo 15:55
  Luontoihminen Mauri varmasti oli koko ikänsä. Ne kuvaukset ovat yksityis-
  kohtaisia ja vetävät vertaa Kalle Päätalon omaiselle perusteellisuudelle. Tuo
  maalaiselämän kuvaus töineen vuodenkiertoineen mielestäni hieman harvi-
  naista. Tai sitten mennyt ohi minulta.
  
  Todella harmi ettei puuportaita nykyisestä kestopuusta voi tai pysty tekemään
  uudestaan. Taitajatko menneet maan rakohon Martti Maavirran myötä. Rauta-
  sellaiset kyllä ei siis oikein tule kysymykseen. Tuohon puuhommaan senverran,
  että joku alan oppilaitos voisi olla ratkaisu. Jos materiaalin saisi vaikka jostain
  kasaan. Kyllä se nykyinenkin ympäristöystävällinen kestopuu meidän aikamme
  kestää.
  
  Noita omia kädentaitojaan hän kyllä väheksyi. Muistan jossain tulleen mainituksi esim. laiturit ja sen portaat. Jotka olivat jonkun mielestä väärin
  tehdyt. Vinksin vonksin ja heikosti Maurinkin mielestä.

• ---

  nimimerkki

  T H

  22.3.2014 klo 18:12
  Huonoksi on mennyt, ei synny tuohesta takkia. Senverran urbaania ollaan.
  Pistäkää lisää jos tarpeen. T H vetäytyy....

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.3.2014 klo 22:04
  Hyvän mielen hekottelu tuli pintaan, kun luin TH:n esiin ottamista koneteknisistä yksityiskohdista. Samasta arsenaalista olin ajatellut joskus itsekin kirjoittaa. Hiljattain kertailin "Leivätöntä pöytää", ja hymähtelin Maurin vakiotyökalulle, järeälle jakoavaimelle, joka tappovälineenä tai ainakin sellaiseksi epäiltynä putkahtelee esiin pitkin tuotantoa.
  Kiistämättä lainkaan intendentin näkemystä Maurin maalaiselämän hyvästä tuntemuksesta, voidaan todeta että Kirjailijan harrastus maatalouteen ja maatalouden konekantaan on jäänyt suppeaksi. Ennen kuin jatketaan, sovitaan siitä että ei Sariolan tuotanto olekaan tarkoitettu maatalouden ja maatalouskoneiden esittelykokoelmaksi.
  Huikea on kuitenkin kuvaus isännän ja renkinsä kaupunkikeikan eräästä tarkoituksesta. Oltiin siis hankkimassa varaosia ja työkaluja ison tilan ison, tela-alustaisen traktorin hyvinvoinnin edistämiseen. Ostettiin järeä jakoavain ja roiman kokoinen ruuvimeisseli(kun ei sattunut talossa ennestään olemaan?) Lisäksi hankittiin männänrenkaita(jakoavaimella ja ruuvarilla puretaan kone yksin kimmin ja vaihdetaan katkenneet männänrenkaat). Ostettiin myös varmuuden vuoksi sytytystulppia "tiisseliin"...
  No, lähemmäs asiaa nyt.
  Maurin tuotannossa kyllä kuvataan maalaiselämää monipuolisesti kuten edellä on kirjoitettu. Kartanot ovat komeita, Rasinkankaan pirttiin mahtuisi nykyaikainen tasakattoinen omakotitalo. Pienempien eläjien asumukset ovat vaatimattomia, mutta useimmiten siistejä. Permannot on hangattu puhtaaksi ja hellan ääressä hallinnoi täydellinen povikorkea elovenatyttö, joka nakkelee pitkää pellavaista palmikkoaan arvonsa tuntevasti posket lieden hehkusta verevinä.
  Vilja heilimöi ja tuleentuu oikeaan aikaan.
  Varsinaisten maataloustöiden ja toimintojen käsittely on kuitenkin vaatimatonta. Ei tämä ole moite eikä puute, konnien kannoillahan tässä useimmiten ollaan. Ei lukijakunnan syviin riveihin olisi kuhilaiden kupsutus laveasti tarjoiltuna uponnutkaan.
  Isänmaan partureiden alussa Säkiän Tuomas ja päiväläinen tekevät sentään piikkilanka-aitaa. Maatalousnäyttelyssäkin käydään. Totuus on armoton -kirjassa Reivi ja Peteri käsittelevät kalisuolan käyttöä lannoitteena. Peteri myös kehaisee kunnioitettavalla peltopinta-alallaan, leikkuupuimurillaan ja agronomivaimollaan. Kesävieraana taisi Susikoskikin joutua joskus heinäpellolle.
  Jos mielenkiintoa vielä piisaa, niin vilkaisepa mahdollinen lukija tuota "mitä kali tekee pellolle -juttua" tarkemmin. Asia menee solmuun kun lukee Surutonta Sariolaa (s. 120), ja Totuus on armoton -kirjaa (s.146). Käytössäni on TOA:n 1.painos. Tämän teksti on ristiriidassa SS:n kanssa, tai oikeastaan päinvastoin. Kysehän on siitä, että Mauri kirjoittaa SS:ssa saaneensa viljelijät silmilleen kun kirjoitti Reivin sanoneen kuin sanoi. Reivi kuitenkin kirjassa tokaisi Peterille juuri niinkuin asian käsitetään olevan.
  Otapa nyt tästäkin selvä... Enemmän sekoilun välttämiseksi lopetan enemmän sekoilun.
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  23.3.2014 klo 01:31
  Tulee muistaa että Mauri ei ollut maanviljelijäperheestä, vaikka maaseudulla syntyikin. Ei ole Maurin tekstissä sitä Juhani Tervaspäistä Niskavuoren leivän makua. Ei Maurin kirjoissa Aarne ole niin typerä että talvisaikaan vierailee opettajattaren asunnossa. Huippudekkareissa syyllisyys ei ole ilmiselvä, vaan klassiseen tyylin Mauri ei tyydy ämmien juoruihin, vaan osoittaa ne kerta toisensa jälkeen riittämättömiksi.
  
  Ei ole sellaista pitäjää jossa ison talon isäntä, apteekkari, pankinjohtaja, vallesmanni tai kansankynttilä, näin alenevassa tulojärjestyksessä ovat epäilysten ulkopuolella. Ja toki pallottelee lukijaa loppusivuilla, niin ettei tämä suutu, vaan kappas kiitos että säästit ratkaisun viimeiselle sivulle.
  
  Tosielämässä eniten epäilty on syyllinen, mutta teeppä tuosta kirja. Tai onhan niitä julkaistu kokoelmassa Pohjolan poliisi kertoo. Siinä mies huutaa verinen puukko kädessään että minä tein sen. Ja teksti jatkuu: tässä vaiheessa poliisinkin epäilykset heräsivät. (Lujalla huumorilla toki)
  
  Mauri Sariola teki mielestäni suuren virheen siinä ettei hän jyrkemmällä kynällä herättänyt lukijan vastenmielisyyttä henkilöitä kohtaan, jotka loppuratkaisuissa päästi aivan liian helpolla. Hyväntahtoisuus huokuu liikaa tekstin läpi. Tästä syystä painosmäärä on vasta pari miljoonaa.
  

• ---

  nimimerkki

  PPP

  1.4.2014 klo 21:28
  Mauri Sariolan maalaiselämä ja sen hierarkiset rakenteet olivat peräisin hänen omasta nuoruudestaan, mutta hän käytti samoja rakenteita ja asenteita vielä 1980-luvulla sellaisenaan. Ökytalon mainetta on varjeltava, sulhaseksi ei kelpaa kuka tahansa, ammattinimikkeet ovat menneisyydestä renkeineen, tukkipomoineen jne. Taas löysin yhden esimerkin lukiessani Sariolan myöhäiskauden kirjaa Pieni anoo, iso sanoo. Tätäkin voisi käsitellä kuukauden kirjana, ei paljoa loista "kolmen naisen" yläpuolella.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.4.2014 klo 03:06
  Pieni anoo ja iso sanoo oli tunnelma kun anoin 15 prosentin korolla asuntolainaa aikana kun oli tilan tarvetta. Tasan eivät todellakaan käyneet onnen lahjat. Nythän pankkien on pakko tyrkyttää rahaa mihin tahansa kelvollisiin tarkoituksiin ja apuhoitajat pystyttävät unelmiensa palatseja joista sairaalaan johtava ylilääkäri saattoi vain haaveilla.
  
  Negatiivisella reaalikorolla kaikki on mahdollista. En kadehdi osaamisella saavuttettua tuloa, mutta sitäkin enemmän ansaitsematonta.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  6.4.2014 klo 06:20
  Noh, tämähän on pohjustusta kuinka käy lainanottajalle siinä pankissa joka tehostaa pyyntöään aseella. Kalliksi kävi keskustelu. Nythän lainaa suorastaan tyrkytetään. Raha haisee siinä määrin että siitä pitäisi mahdollisimman nopeasti päästä eroon. Asiasta päätetään entisenlaisella voimantunnolla ja samalla inelligenssillä. Vain tyyli säilyy, etkö jo voisi sijottaa varojasi hallinnoimiimme instrumentteihin.
  
  Toisin oli aikana jolloin Mauri kirjoitti, teoksiaan. Silloin käytiin hattu kourassa kysymässä luottoa ja yhdistämässä vekseleitä. Vain pankin rooli on pysynyt samana. Se tarjoaa palveluita ja ottaa niistä pienen siivun riippumatta kuka on velkaa. Pankkineuvojat ovat palkattu sitä siivua kasvattamaan. Tämänhän pitäisi olla typerimmälekin asiakkaalle itsestään selvää.
  
  Piiskaamatta hevonen ei vedä rekeä jossa istuu itsetyytyväisiä lukijoita, jotka vain taloudellisen pakon puuttuessa eivät itse julkaisseet. Siitä ollaan viisaasti hiljaa,että ketkä niitä olisivat lukeneet.
  
  Oman tekstini osalta totean, että lähden pariksi viikoksi Maltalle lepuuttamaan hermojani ja jätän tämän suurenmoisen palstan rauhaan ainakin siksi ajaksi, mutta saatan palata entistäkin ärhäkkäämpänä. Tässä hengessä: arvostelkaamme Mauria ja arvostakaamme toisiamme.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  6.4.2014 klo 11:37
  Haluammehan toki Ukkelon tomerana takaisin. Muista siis, että maltilla Maltalla liikenteessä: ne bussipysäkit lienevät vieläkin tien väärällä puolella ja keltaiset kummitukset ovat nyt ties minkä värisiä.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  27.4.2014 klo 16:56
  Vielä en kykene rakentavampaan keskusteluun, mutta sen tässä joudun toteamaan ettei Maltan matka mennyt aivan kuten olin kaavaillut.
  
  Turhaan olin etukäteen suunnitellut minuuttiaikataulun ja katsonut että tuosta hotellistamme on noin sata metriä Slieman lautalle ottamatta huomioon että se oli melkein samat sata metriä myös vertikaalisesti. Hengähdimme pubissa ja otimme isot kolpakot vahvinta olutta mitä hanoista löytyi. Veloitus 4.50 jolloin oli jo todettava että näillä hinnoilla ainakin taloudellisesti matkamme näyttää onnistuvan.
  
  Sitten tuli mukavan näköinen veijari kysymään what kind a cruise you planning today, Sir? Yritin sönkätä että Captain Morgan harbour cruise. We take you at half of their price, Sir and no extra charge to get you across, Sir? Ei auttanut muu kuin suostua ja sitten joukkoon liittyi liituraitapukuinen atleetti joka ohjasi meidät veneelle. Tuollaiseen Buster XL:n kokoiseen purkkiin paitsi että moottorissa luki Suzuki 350. Kuiskasin Anneli vaimolleni, että ollaanko p…le jouduttu pirun kelkkaan, mutta nikamia katkaisevan rykäisyn sijasta kyyti oli sivistynyttä. Liituraita osoittautui Luzzu Cruisen omistajaksi joka nautti pöllähtäneistä ilmeistämme. Näin kun vierailu alkoi arvannette että vieläkin teen pehmeää laskua. Aasinsiltana Mauri Sariolaan totean että kyllä hänelläkin jälkisammuttelut veivät aikansa.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  13.3.2016 klo 17:06
  Susikosken ajojahti on Sariolan maalaiselämää "parhaimmillaan". On kartano Uudenmaan ja Hämeen rajamailla ja kartanonherra, entinen ratsumestari Gustaf Brenner, viittä vaille Mannerheim-ristin ritari ja hänellä kolmisenkymmentä vuotta nuorempi vaimo. Maalaismies Taneli Henttua kuvaillaan ukonturjakkeeksi. Hirvijahtiin osallistuvat tietenkin myös apteekkari, kansakoulunopettaja (heidät vain mainitaan) ja ylipainoinen, ikääntynyt ja urautunut (Sariolalle tyypillinen) maalaisnimismies. Myöhemmin kuvattu kirkkoherra on tosin moderni ja nuorekas.
  
  Taas ihmetyttää rikollisen toiminta. Hän tietää, että mukana on itse Susikoski ja kuitenkin hän toimii, miten toimii. Ahneus saa vallan ja suunnitelma täytyy toteuttaa. Saisiko Susikoski muuten tutkia koko juttua, hänhän oli mukana hirviseurueessa, tosin ajomiehenä? Eikö hän olisi paremminkin todistajan asemassa? Miten rikollinen olisi jatkanut elämäänsä, jos hän olisi onnistunut ampumaan Susikosken, kuten myöhemmin yritti?
  
  Sariola kuvaa tässä, kuten useammassa muussakin teoksessaan syksyistä uinuvaa maalaismaisemaa todella osuvasti. Kuvauksesta melkein aistii pakkasaamun ja auringonpaisteiseksi kääntyvän päivän tunnelman. En pysty sanomaan, onko kasvi ja eläinkuvaus totuudenmukaista, mutta tunnelma ja maisema kuvataan erinomaisesti.
  
  Tässä 1970-luvun dekkarissa kirjoitetaan ennakoivan modernisti karppauksesta, kun viisissäkymmenissä oleva komisario Toivo Lipponen epäilee mahdollisen hiilihydraattien välttämisen olevan Susikosken hoikkuuden salaisuuden. En muista päiväkirjoista, kokeiliko Mauri Sariola itse vastaavaa lukuisissa laihdutusyrityksissään juuri tuolloin.

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  19.3.2016 klo 15:25
  Mauri kuvaa tietyissä kirjoissaan maalaiselämää hyvinkin suurella antaumuksella. Minulle on joskus tullut tunne, että olisikohan Mauri Sariola itse toivonut olevansa pienen maalaiskylän vallesmanni?
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.3.2016 klo 16:17
  Kiinnostava näkökulma tuo Mauri maalaiskylän vallesmannina.
  Jollain tavalla nimismiehen tehtävä ja kuviteltu olemus on näköjään Mauria kiinnostanut. Aika usein se vanhahko, pyylevä, väsähtänyt mutta itsetietoinen (maalais)vallesmanni Maurin tuotannosta tosiaan vastaan tulee.
  Jäin nyt pohtimaan sitä, että kuinka Sariola olisi pitkän päälle pienessä malaispiirissään viihtynyt? Olisihan vallesmanni ollut tietysti osa seudun noblessia. Muijat olisivat niianneet vastaan tullessaan. Aptekkarin ja kartanonomistajan jne kanssa olisi pitänyt pelata skruuvia pokerin sijaan. Reserviupseerikehossa olisi tarjoutunut johtotehtävä.
  Haittapuoli olisi ehkä se, että heti kun oikea isorikos piirissä tapahtuu, niin eikös kohta piha pölise ja joku nuori tutkijanplanttu astahtaa mersustaan ja alkaa antaa ohjeitaan. Vaatii vielä kortteeria ja konstaapeleita kirjurikseen. Hösh!
  Sakottele siinä sitten vaan pontikanmyyjiä ja tutki akkojen välisiä kunnianloukkausjuttuja.
  
  Päädyn siihen, että Mauri alkaisi pian kaivata väljemmille vesille, sinne notkeaselkäisten hovimestarien, valkoisten pöytäliinojen ja sädehtivän kristallin maailmaan. Toteen kävisi se kansanviisaus, jonka mukaan iso kala ei sovi pieneen katis...eikun lammikkoon.
  
  Mutta jos unohdamme sen Jarmon mainitseman pienen maalaiskylän, ja teemmekin Maurista Pohjois-Suomessa sijaitsevan, läänitykseltään valtaisan nimismiespiirin valtiaan, saakin asia ihan uusia näkökulmia. Olisihan siellä tilaa mellastaa. Soveltaa vähän venäläistä sanontaa, jossa paikallinen pomo esivallalla peloteltuna totesi, että Siperia on suuri ja tsaari on kaukana, täällä tehdään minun tavallani...
  
  Nätti-Jussi oli alueellaan omalla tavallaan kuuluisa. Mosku oli toinen sankaritarinoiden lähde. Miksi ei Mauri Aukusti olisi lainvalvontapäällikkönä niillä seuduin voinut luoda uraa, jonka perusteella miehestä olisi syntynyt legenda jälkipolville kerrottavaksi?
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  16.6.2023 klo 09:18
  Maaseutu oli keskeisellä sijalla Maurin tuotannossa. Hyvin suuressa osassa, ellei peräti suurimmassa, merkittävä osa tapahtumista sijoittui maaseutumaisemiin. Mitään suurta ja syvällistä "maahenkistä" kirjallista maalailua tämä ei silti merkinnyt: voisi sanoa, että Maurin näkökulma maaseutuelämään oli lopultakin aika lailla kaupunkilaisen mielikuva, niin maalta lähtöisin ja siellä pitkään asunut kuin kirjailijamme olikin. Virkamiesperheen vesana hänen näkökulmansa varsinaiseen maatalouteen ja sen parissa työskenteleviin oli jäänyt jo lähtöjäänkin hieman ulkopuoliseksi, enemmän tarkkailijan ja huomioitsijan kuin mukana elävän ja kokijan näkökulmaksi. Nuoruusaikaiset lyhyet työrupeamat tietyömailla ja maataloissa eivät tuota tuntemusta kovin paljoa lisänneet ja näkökulmaa muuttaneet. Kyllä Mauri maaseutuelämää tunsi, mutta tuo tuntemus oli jämähtänyt jonnekin 40- ja 50-luvuille, sen jälkeinen maaseutu tuntui merkitsevän hänelle ennen muuta lomanviettoympäristöä mökillä. Sosiaaliset suhteet, elinkeinot, kunnallishallinto - kaikki tuo heijasti hänen kirjoissaan sodan jälkeisen parin vuosikymmenen tilannetta. 60-luvulla alkanut maaseudun tyhjeneminen, maatalouden koneellistuminen, elinkeino- ja väestörakenteen kehittyminen, työvoimatarpeen väheneminen maataloudessa, asutuksen keskittyminen pitäjien taajamiin jne., se kaikki jäi Maurin tuotannosta paljolti vaikka ei ihan kokonaan sivuun. No, ei hän tietenkään mitään suurta maaseutukuvausta koettanutkaan saada aikaan. Hän oli rikoskirjailija; rikos, sen tekijät ja selvittäjät olivat tarinoissa pääosassa ja maaseutu oli vain tapahtumaympäristö.
  
  Toki Mauri tunsi maataloutta, mutta ei hän siinä mikään erityinen asiantuntija ollut. Sen verran tunsi, että siitä pintapuolisesti kirjoittamaan pystyi. Miljöökuvaukset ovat sinänsä toimivia, vaikka eivät erikoisen mieleenpainuvia. Millään yksityiskohtaisilla perusteellisilla maatalouteen liittyvillä huomioilla tai tapahtumilla hän ei lukijoitaan suuremmin rasittanut. Mieleen nousee hupaisa, kai hänen itsensä kertoma pikku tarina siitä, miten hän ensi kertaa pyrki Tuulan kanssa tuttavuutta tekemään, ja hakeutui Korpelaan kyselemään "perunan siemeniä". Tulevaa appiukkoa asia hiukan huvitti, ei uskonut sellaisia löytyvän mutta siemenperunoita ehkä kyllä. Maatiloilta löytyy hänen kertomuksissaan toistuvasti myös ainakin renki, mieluummin vielä pehtoori - vaikka kyseiset ammatit olivat jo 60-luvulla kovaa vauhtia katoamassa, tilapäisesti palkatut päiväläiset korvasivat ne. Ja vielä tehokkaammin maanviljelyn voimakas koneistuminen. Tosi iso sai maatila jo tuolloin, olla, että se oman perheen lisäksi pehtoorin saati sitten vielä kokoaikaisia renkejä elätti.
  
  Mauri viihtyi ilmeisen hyvin mökillään. Mutta olen saanut jotenkin sen käsityksen, että hän ei missään kovin laajassa vuorovaikutuksessa olisi mökkipaikkakuntalaisten kanssa ollut. Ei mitenkään erakoitunutkaan, mutta harrastiko hän kovin vilkasta seuranpitoa mökkinaapuriensa saati muiden sammattilaisten kanssa? Elääkö paikkakunnalla mitään "tarinaperinnettä" kuuluisan ja värikkään kirjailijan siellä elämisestä ja olemista? (Taitaisi muuten semmoisen kerääminen olla pienoinen kulttuuriteko...). Oliko hänellä hyvänpäiväntuttuja vahvempia kaveruus- tai peräti ystävyyssuhteita Sammatissa? Jos oli, niin mahtuiko niiden joukkoon pääosin maataloudesta toimeentulonsa hankkineita? Lisätietoutta maaseudun arkipäiväisestä elämänmenosta hän ei kumminkaan tunnu mökkireissuillaan kovin paljoa keränneen.
  
  Mauri piti maaseutua arvossa, sen osoittaa tietysti jo sekin, että niin monen tarinansa tapahtumat hän sinne sijoitti. Maaseudun perinteinen mutta samalla jo useimpien kertomusten kirjoitusaikana hieman vanhanaikainen ja vanhentunutkin sosiaalinen "hierarkia" apteekkareineen, opettajineen, isojen maatalojen isäntineen, nimismiehineen jne. oli tietysti tutun turvallinen kehys kertomuksille. Keskeisimmässä asemassa hänen henkilögalleriassaan olivat em. pitäjän "silmäätekevät", mutta ei hän vähäosaisempiakaan kokonaan unohtanut: tarinoissa vilahtelee useita käsistään taitavia, rehtejä ja ahkeria pitäjän "pieneläjiä", jos toisaalta sitten kyllä elämäntavoiltaan kyseenalaisempiakin siipeilijöitä, pikkuvilpin harrastajia ja elämän laitapuolen kulkijoita. Vaikka hän omiin kirjallisiin tarpeisiinsa maaseudun elämänmenoa riittävästi tunsikin, niin kyllä hän silti enemmän urbanisoitunut maaltamuuttaja oli kuin maaseudun eläjä. En usko, että hän ympärivuotisena vakiasukkaana olisi maaseudulla viihtynyt. Liian ahdas asuinpiiri se olisi hänelle ollut.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  17.6.2023 klo 13:32
  Pari kohtaa Maurin kirjoista aiheeseen liittyen. Ensimmäinen huvittava, toinen hieno. Ihan ensimmäiseksi tuli mieleen savolaisukko, joka antoi palautetta kirjailijalle: "Mänkee työ pellolle kahtomaan mitä kali tekköö!". Tuon asian on Serambleri kuitenkin jo ylempänä käsitellyt.
  
  "Susikosken omatunto"-kirjassa Susikoski haluaa tavata agronomi Touko Laamasen. Eletään jo likipitäen elonkorjuun aikaa. Leena-rouva sanoo: "Touko on luultavasti pellolla.". Susikoski murjaisee: "Tuskin sentään enää toukotöissä?".
  
  "Viimeisissä ritareissa" Mauri on itsensä "Tauno Suuren" kanssa jatkoilla pohjalaisen Taavi Pitkäsen kotona ja katselee aitoa Vilho Lammen maalausta: "Olin sitä katsellut aikaisemminkin. Mutta aina se vain tehosi. Siinä oli pelkkä syksyinen pelto. Mutta mustat kynnösviilut oli maalattu niin vaikuttavasti, että taulusta huokui samalla kertaa kaiken katoavaisuus - mutta myös uuden kylvön odotus.".

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  17.6.2023 klo 18:45
  Tuli mieleen Maurista ja maalaiselämästä kohtaus, olisikohan ollut Ampiaiskesästä. Päähenkilö ihmetteli, että maalaisisännillä oli ulkotöissä aina paidat päällä, oli vaikka millainen auringon paiste ja ilmaisen rusketuksen olisi saanut kaupan päälle. Isännät taisivat olla kaukaa viisaita nykyisiin terveyskäsityksien perusteella. Maurihan ihaili rusketusta. Myönteisellä henkilöillä, oli vahvat hiukset, syvä rusketus ja valkoiset, hoidetut hampaat. Ainoa ongelma oli, että iho saattoi palaa epämiellyttävästi. Muista terveyshaitoista ei vielä tiedetty.
  
  Luonnehtihan Mauri Susikosken kuumassa lomassa viinanpunaakin terveeksi.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »