Lukupiiri

Kuukauden kirja joulukuu 2014: Onko teillä ruiskukkia?"

• ---

  Matti Nummenpää

  29.11.2014 klo 23:59
  Mauri Sariolan tuotannossa on vähän jouluaiheisia romaaneja. Susikosken elämän kevät on aikaisemmin lukupiirissä käsitelty. Joulukuun kirja on 1977 julkaistu "Onko teillä ruiskukkia?". Kesäisestä nimestään huolimatta Susikoski-romaanin tapahtumat sijoittuvat helmikuuhun. Joulukin kirjassa mainitaan.
  
  MS /Int.

• ---

  nimimerkki

  T H

  6.12.2014 klo 10:51
  Jonkun pitää aloittaa vaikka ruiskukat harvinaisia enää kesälläkin. Kirjan kansi
  on harvinaista liirumlaarumia. Jotain myöhäishippipsykedeelistä? Kirjan yhtenä
  henkilönä on Soili Saarensivu jonka esikuva taisi juuri äsken esittää pitkän
  repertuaarin tuotantoaan yle-teemalla. Vallankumouslaulujen lisäksi laulettiin
  jonkun verran jopa isänmaallisiakin lauluja myöhemmin.
  
  Samaan hippihysteriaan lankesi myös Jukka Kuoppamäki, tämä myöhempien
  aikojen sinivalkoinen Saksan pappi. Joka lauluissaan puolusteli nuorisoa ja
  sen huumeidenkäyttöä. Kulki San Fransiskossa Kukka hiuksissaan.
  
  Mutta kirjaan, vasta hieman alussa. Tämä Citroen CX 2200 oli varmaan
  koeajossa Maurilla samoihin aikoihin. Ja pääsi siten kirjaan sen johdosta.
  Myös muu paikalla ollut autokalusto tarkastellaan huolellisesti, onhan kysees-
  sä varakkaan väen huvilaparkkipaikka.
  
  Ja se pakollinen runonpätkäkin Yrjö Jylhää sopii hyvin tilanteeseen. Aavalla
  merenselällä mahdolliset tappajan jäljet katoavat pian tuiskussa. Autossa ollut
  punainen Atsaleakin sopii huonosti kirjan nimeen. Mutta tyvestä puuhun noustaan...

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  6.12.2014 klo 14:15
  Jäljet pelottavat, sanoi kettu, vai oliko se joku muu.... Näin hieman soveltaen kävi meillekin sorbussosieteetin(kateellisten keksimä pilkkanimi pihlajanmarjaviiniveljeskunnalle) kirjakerhossa , kun aloimme aikatauluttaa tuota merenselälle ja rikospaikan ympärille ilmestynyttä jälkien määrää.
  Ryhmämme eläköitynyttä ammattinuuskijaa hämmästytti ja kummastutti Susikosken puolen päivän tietämillä tekemä havainto rikospaikalla olevien jälkien määrästä. -Koko tienoo oli sotkettu kuin koripallokenttä. Uutta lunta oli kuitenkin illan ja yön aikana satanut muutaman sentin verran. Apututkija Mattsson toteaa ihmettelevälle Susikoskelle, että "jäljet ja ladut ovat tämänaamuisia. Täällä on lappanut ties minkälaista väkeä. Paikkakuntalaisia, huvila-asukkaita ja ties mitä." Mattsson jatkaa: "Ainakin silloin, kun minä ennätin paikalle, pyry oli jo ennättänyt lakaista umpeen kaikki jäljet."
  
  Myöhemmin, mielialan kohotukseen tähtäävällä ryyppyreissulla, Susikoski tekee yhteenvetoa Mattssonin kanssa: "on otettava huomioon, että sillä seudulla ei kilometrien säteellä ole kuin neljä asumusta, joista joku olisi voinut tulla Lindroosia tapaamaan. Ja niitten omistajien nimet kyllä tiedät!"
  
  Rikospaikkatutkimukseen ei tarvitse olla kovinkaan hyvin perehtynyt, kun alkaa ihmetellä, miten on mahdollistettu tutkimusten kannalta keskeisen alueen sotkeminen kuvatulla tavalla ja mistä, miksi ja millä välillä nuo "huvila-asukkaita ja ties mitä" -kategoriaan kuuluvat hiippailijat ovat paikalle löytäneet.
  
  Emme huolehdi tästä nyt enempää, tappajahan tunnusti ja määräsi itselleen seuraamuksenkin. Meillä alkaa itsenäisyyspäivän illanvieton viimeinen valmisteluviilaus. Paraatia katsomme teeveestä kello 17 alkaen. Yön mittaan voimme tehdä enkeleitä lumeen, jos tuo pilven räntähäntä vähän enemmän jaksaisi maata valkaista.
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  7.12.2014 klo 09:53
  Olemme voineet lukea pihlajanmarjan erinomaisuudesta. Lisää tietoa:
  lihamyllyllä tehty pihlajanmarjasurvos käy myös moneen käyttöön. Sen
  sorbiinihappo poistaa ja suojaa metalliesineitä ruosteesta. Näin teräsmie-
  het saavat huoltoa sisäisesti ja ulkoisesti.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  9.12.2014 klo 03:31
  Ekonomi Lindroos äityi melko rahvaanomaiseksi ravintolassa kertomalla vitsin Leninistä ja porsastelemalla ruoan kanssa. Ei oikein sopinut hänestä luotuun keikarimaiseen kuvaan. Väiniönmaan kanssa kirjan lopussa ja Soili Saarensuon kanssa käydyissä keskustelussa oli taas sellaista sariolamaista venyttämistä ja tyhjäkayntiä ja Saarensuokin oli melko äijämäinen puheissaan, tyypillistä Sariolaa.
  
  Sotilasarvojakin tuli, Susikoski oli tuossa vaiheessa yliluutnantti ja tiedottaja Gustafsson majuri evp. Komisario Mattssonilla oli viikset, vaikka tämä oli poliisi ja kunnon mies. Liekö Maurilla radikaali vaihe menossa tuolloin? Laitoin myös merkille viehtymyksen ruotsinkielisiin nimiin ja Mattsonia lukuunottamatta myös etunimet olivat ruotsinkielisiä eli svenskaspråkiga bättre folkia. Susikoskikin käytti viinaa aika lailla ja vielä virka-aikana.
  
  Oliko tämä se Citroenin malli, johon Sariola ihastui, mutta ei mahtunut istumaan ratin ja penkin väliin?
  
  Liekö tekstissä mainittu kirjailija Mauri itse?
  
  Näitä mietiskelen aamuyön unettomina tunteina.

• ---

  nimimerkki

  T H

  9.12.2014 klo 08:08
  Kiinnitin huomiota kun Susikoski ajoi huviloiden parkkipaikalle vaikeata tietä.
  Luntakin melkein auton kattoon asti paikoin. Ja kuitenkin lähellä oli isompi
  tie jonne Soili Saarensuon vieraat kävelivät ja jatkoivat matkaa bussilla. Näin
  Snappertunan ulkosaaristossa ja vahvassa hangessa?
  
  Soili Saarensuo oli esikuvansa mukaan näyttävä nainen ja ettei vaan Leo
  Olavi olisi hieman tähän vaikka ihastunut. Tuohon aikaanhan oli radikalismi
  huipussaan ja aika muutenkin erilainen. Katsotaanpa vaikka sen ajan tukka-
  tai partamuotia. Vaikkapa vanhoista tv-ohjelmista.
  
  Kirjan mukaan Citroen oli jonkinlainen eliittiauto silloin. Sama tekniikka oli
  niissä jo 1950-luvun puolivälissä. Hieman monimutkainen ja epävarma.
  Eli ei mitään uutta auringon alla.
  
  Kirja asettuu Maurin tuotannossa hieman keskitason alapuolelle. Ajankuvana
  tietysti hyvä. Samoin maisema- ja luontokuvaus Maurimaisen tarkkaa. Mutta
  tietty tusinatuotteen henki taustalla. Vauhti kostautui kuten joskus muulloinkin.

• ---

  Matti Nummenpää

  9.12.2014 klo 14:17
  Väliteoksena ruiskukkia voi pitää. Näihin aikoihin kirjailijalla oli kiireitä ensin Karoliinin kuolinkellon ja muistelmien Suruton Sariola kanssa, Armfelt -kirja oli työn alla. Ja muutakin pientä, kuten Ilta-Sanomien jatkis. Ruiskukkien kanteen Mauri ei ollut tyytyväinen: "Kansi on yliampuva kukkameressään." 1970-luvun puolivälissä alkoi myös Mauri Sariolan lähes yksinvaltaisuus dekkarialueella heikentyä. Matti Yrjänä Joensuun teos Väkivallan virkamies aloitti ja Pentti Kirstilä toi aikaisemmasta poikkeavan tyylin jännityskirjallisuuteen. Jäähyväiset rakkaimmalle, WSOY 1977.
  
  Kai Susikosken piti huonompaa tietä rikospaikalle ajaa. Parempi tie kulki lähistöllä, mutta sinne ei kai voinut pysäköidä. Bussilla sieltä pääsi paremmin huviloille. Kummallista on se, että kaikki huvilat olivat miehitettyinä keskitalvella ja huonolla kelillä. Ja tietysti sekin, että pikkukengissä kahlataan bussipysäkille ainakin jonkinmoinen matka.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  9.12.2014 klo 22:34
  Joitain ajankohtaan liittyviä asioita tuli kysyttäväksi paremmin muistavilta.
  Oliko tuohon aikaan ajokorttiin kirjoitettu haltijan titteli? Vallesmanni näet vastaa Susikosken kysymykseen, että Lindroosin ajokortissa todella luki ekonomi, ja kotipaikkansa oli Helsinki. (s.15) Tuohon aikaan kortti oli kai se pinkki pahviläpyskä. Enpä muista että siinä olisi arvo tai ammatti ollut mainittuna, tuskinpa kotipaikkakaan. Kirjaimia siinä kyllä oli pitkä rivi: ABCE. Epäjohdonmukaista kylläkin, mutta se D kortistani puuttui.Kertokaapa tuosta ammatin mainitsemisesta kantanne.
  Toinen ajankohtainen asia on tuo Soili Saarensuo. Mieluusti olettaisin, että Soilin hahmolle piirteitä antanut ja asiassa Mauria innoittanut taitelija täytti juuri 70 vuotta. Onnea vaan paljon!
  PPP mainitsee siitä, että olisiko Mauri itse se tekstissä mainittu "tässä lähellä asuu muuan kirjailija".(s.118) Tuo oli itsellänikin mielessä. Muistini mukaan ainakin Paul-Erik Haataja (meniköhän oikein) on käytellyt samaa tapaa. Hän tosin kirjoittaa nimensä näkyviin tekstiin. Elokuvapuolelta tulee mieleen kaksi mahtiolemusta, jotka tavataan "itse teoksessaan". Mika Waltarihan työntelee hihnan päässä mäyräkoiraansa (mikä Palmuista se onkaan). Itse isoherra Hitchcock vilahtelee joissain ohjaamissaan filmeissä, kuitenkin vain tahdilla "kerran ja karkuun".
  Mukavaa on lukea Maurin käyttämiä harvinaisia (murre)sanoja. Pinkoponteisesta en muista kuulleeni. Kuvaava termi ihan oudokseltaankin. Pitänee ottaa käyttöön. (Susikoski ryhdistäytyi puhumaan pinkoponteisen asiallisesti, 153). Rosmasta tykkään kanssa, sehän toki esiintyy Maurilla muuallakin.
  
  Alkaa hiljakseen leipäännyttää tuo Maurin kirjoissa toistuvasti esiin tuotu puvun istuvuuden ylenmääräinen jumalointi.
  "Hyvin leikattuun pukuun" törmätään vähän väliä. Tässä kirjassa kai ei hlp suoranaisesti esiinny, mutta tilanteen vakavuudesta huolimatta hymyilyttää kun komisario Mattsson raportoi Susikoskelle havaintojaan veriroiskeisesta autosta yön pimeydessä raastetun puolipäättömän vainajan vaatetuksesta. Eikös vaan ollutkin kunnon komisario kiinnittänyt huomiota siihen että mittapuku oli miehellä päällä. No, kuka sitä nyt viimeiselle matkalleen Anttilan puvussa...joku tyyli sentään. Onhan se niinkin.

• ---

  Matti Nummenpää

  9.12.2014 klo 23:34
  Eipä ollut silloisessa ajokortissa ammattia. Oli sukunimi, etunimet, henkilötunnus ja syntymäkotikunta. Oli asuinkunta (siis ajokortin luovutushetken), myöntänyt poliisipiiri ja vähän numerotietoja.
  
  Soili Saarensuon esikuva on ymmärtääkseni Arja Saijonmaa, kuten TH ja Serambleri ovat tunnistaneet. Kirjassa kuvaus on vähemmän imarteleva, johtuen varmaankin taiteilijan 70-luvun poliittisista esityksistä, jotka eivät kaikilta osin vastanneet kirjailijan ajatusmaailmaa. Arvostavampiakin kannanottoja on: Hyvästi Sammatin kuu 22.11.1981, "Arja Saijonmaa vetäisi eilen TV:ssa loisto-orkesterin säestämänä mm. Kullervo Linnan ja Usko Kempin ikivihreät. Soitin molemmille vanhoille herroille - ilahtuivat. Soitto myös George de Godziskylle." Onnittelut syntymäpäivän johdosta myös intendentiltä.
  
  Lähellä asuva kirjailija lienee Mauri itse. Viiskulman Primulassahan tässä ollaan - siellä missä Maurin syntymäpäiväjuhlien jatkoja 22.11.2014 vietettiin. Maurihan asui tästä noin parinsadan metrin päässä.
  
  Pinkoponteinen on vieras sana. Ei löydy sanakirjoista. Ei ole tuttu itselle, vaikka samoilta murrealueilta pitkälti olen, kuin Mauri.
  
  Paul-Erik Haataja - erinomainen dekkaristi - harrasti itsensä sijoittamista teksteihinsä. Kysyin tätä hänelltä itseltään vuosia sitten haastatellessani häntä. Myhäilevään tapaansa hän vastasi jotain sellaista, että ei siihen mitään erityistä syytä ole mutta tuntui vaan mukavalta ja sitten ei lukijoitten tarvitse miettiä onko joku kirjan henkilöistä kirjailija itse.
  
  MS / Int.
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  10.12.2014 klo 07:30
  Kun nyt Serambleri puhuu rosmasta niin siihen liittyvä kysymys. Mikä on:
  Rosman kolkkajaiset?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.12.2014 klo 17:54
  Rosman kolkkajaiset?
  
  Muistin mainion televisio-ohjelman ajalta ennen kaikenmaailman putousten tansseja tähtien kanssa. Heguli kysele omituisia ja teputteli hemaisevan sihteerikkönsä ympärillä silmät kiiluen. Sihteeri on pätevä, kuin Maurin kirjoista reväisty. Pysty pää pitkän kaulan kannatuksella, uhkea povi, huikean kapea uuma, lantio kaartuu vähintään riittävästi minne pitääkin, kaiken kruunaavat kapeat, sirot nilkat. Selän uoma, no, mennään eteenpäin. Lukija muistaakin näillä vihjeillä mikä on tämä ohjelma.
  
  Valehtelijoiden klubi. Helge Herala, Leo Lastumäki ja kumppanit.
  
  Tämän jakson aikana selvitetään, mikä on Rosman kolkkajaiset. Ensimmäiseksi vastaamaan on arpoutunut jäsen S.
  
  "Joo, arvoisa puheenjohtaja, ja sihteerikkö. Tämän asian satun jälleen tuntemaan erityisen hyvin. Entisessä kotipitäjässäni Karviassa kansanperinteenä on ponun keiton lisäksi Rosman kolkkajaiset. Sattuipas mukavasti tämä kysymys, sattuipas mukavasti.
  Rosman kolkkajaisilla tarkoitetaan puintikauden päättävää koko pitäjänväen yhteistä ilo-ja melujuhlaa.
  Nimitys juontuu siitä kun puimakoneen, rosman, kohlimet eli kolkkaat kolisevat tyhjänä viimeisten lyhteiden eli kuten me sanomme, sitomien mentyä koneiston, siis puintikelan, seulaston, puhaltimien ja kohlimien läpi. Viimeiset jyvät on erotettu tähkistä ja akanat pantu sinne minne iso kirja kevyeksi punnitut ainesosat käskee laittaa.
  Maamoottorin polttoaine käännetään petrolilta bensiinille, sitten hiljalleen hana kiinni, kone sammuksiin ja näin rosma pääsee tältä syksyltä lepoon. Tyhjänä käyvien kohlimien, siis niiden kolkkaiden, äänimuisto viipyilee vielä puintiväen kuuloluissa.
  
  Sakki menee saunaan, jota on jo aamusta lämmitetty.
  
  Sitten päästetään Barabbas irti. Kylällä alkaa pahuksenmoinen bakkanaali. Mikään ei saa loppua kesken. Onhan rosman Kolkkajaiset.
  Paikallista perinneruokaa(etupäässä takapäätä eli suolaista kinkkua suoraan uunista, lanttupaistikkaita, kaalikääryleitä ja omenahyvettä ). Paikallista perämettillä tiputettua perinnejuomaa. Sahtia tuo meijerin tankkiauto naapurista Honkajoelta. ("Naisille piimää ja maitoa, miehet juo mieluummin aitoa" Turkka Mali)
  Haitari soi, polkasta paukkuvat pirtin palkit. Köyhyys ja kipeys on hävitetty tästä yhteisöstä. Kumu kuuluu naapuripitäjiin. Päivä vaihtuu yöksi, yö taas päiväksi.
  
  Lähikunnissa kuunnellaan melskettä kateellisina. Nuoret kyselevät peloissaan vanhemmiltaan, mikä on tuo meno, mitä se tietää? Kokeneet vastaavat, että on näköjään Karviassa saatu viljat puiduksi. Siellä on Rosman kolkkajaiset. Saadaanpa nähdä, montako päivää niillä nyt menee."
  
  Heguli keskeyttää. -Kiitos, jäsen S. kyllä tämä tuli jo selväksi. Sitten jäsen Y., mitä ainoaa oikeaa tietoa haluat kertoa meille Rosman kolkkajaisista?
  
  "Arvoisa puheenjohtaja, suloinen sihteerikkö! Valitettavasti minun on sanottava, että jäsen S. on tämänkin asian suhteen täysin hakoteillä. Rosman kolkkajaisilla tarkoite..."
  
  
  
  
  
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Jarmo

  10.12.2014 klo 18:59
  Paljon on jo sanottu hyviä huomioita tästä perussariolamaisesta Susikoski-kirjasta. On tämä ihan mukavaa luettavaa, mutta teoksessa taitaa olla tosiaan hiukan kiireisen työn makua mukana.
  
  Serambleri meinaa jo kyllästyä ”hyviin leikattuihin pukuihin”. Totuus lienee kuitenkin se, että ne kuuluvat Maurin kirjoihin aivan perusasioina. Samaan sarjaan kuuluu mm. luontokuvaukset, mökkielämä, maalaisvallesmannit (virtahevosen? näköinen tässä kirjassa), ravintolakuvaukset sekä alkoholin kohtuullista suurempi annostus, naishahmot (mm. puhtaaksi pesty, harmaampi versio ja rupsahtamaankin päässyt naisihminen löytyvät tästä kirjasta), jne. Jos näitä maurismeja olisi vähemmän, kirjat taisivat tuntua eri kirjoittajan tekemiltä.
  
  Tästä kirjasta voisi nostaa lisäksi esiin ylikomisario Waldemar Gustafssonin. Onko kyseisellä seurapiireissä sujuvasti liikkuvalla poliisihahmolla ollut ketään todellista esikuvaa?
  
  Loppuratkaisu kirjassa oli varsin suoraviivainen. Väiniönmaa sai yllättäen selville, että huumekauppias seurustelee hänen tyttärensä kanssa. Ei muuta kuin kuula diilerin kalloon ilman, että muita vaihtoehtoja pohditaan. Tuo romanssikin tuntui epätodennäköiseltä. ”Vienon huilumaisen äänen” kuulemisen jälkeen Väiniönmaa teki oman ratkaisun. Kirjasta huokuu, että Maurista tämä oli ”oikeutettua toimintaa”.
  
  Onko niin, että Maurin kirjoja pitää lukea nauttien tarinan ja tekstin soljumisesta? Eipä taida kannattaa alkaa niitä ylianalysoimaan, koska silloin tulee vastaan varmasti kaikenlaista ”epäloogisuutta”. Tosin täällä lukupiirissä niitäkin asioita on hauska pohdiskella…
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  10.12.2014 klo 19:20
  Seramlbleristin vastaus vähintäänkin täydellinen ja saunahomma oikea.
  Muu bakkanaali harvinaisen hävytöntä Sammatin suunnassa.
  
  Muukin vastaus hyväksytään, ei kuitenkaan Etelä-Hämeen suunnnalta.
  Siellä tuntuu edelleenkin tämä eskorbiini/sorbiini/asorbiini happo. Kun siitä
  selviää, niin kaikki anteeksi annettu.
  
  Siis oikea vastaus lienee: Puintikauden päättäjäiset.
  
  Kekrit ja muut bakkanaalit lienevät Seramblerin hommia. Eikä niitä liene
  liiemmin? Happohommat erikseen. Vaan pakko myöntää, pihlajanmarja on
  melkoinen haaste. Mielenvaikutukseen sekä terveyteen. Sekä jossain määrin
  näihin keskustelupalstoihin. Sinänsä hyvä se.

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  11.12.2014 klo 15:00
  Tunnen itseni nyt mätämunaksi. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisen kerran ikinä jouduin jättämään Sariolan kirjan kesken.
  
  Löysin tästä kuten monista Maurin kirjoista tuttua suomalaisenmakuista maisemankuvausta. Jäinen talvinen ranta ja saarinen selkä on kuvattu mielestäni hyvin, ja siksi odotinkin innolla jatkoa. Paleltunut ruukkukukka auton takalattialla oli kiintoisa elementti, ja sai otaksumaan myös jatkosta yllättäviä käänteitä.
  
  Päähenkilöiden, lähinnä poliisien, keskustelu tuntui ennalta-arvattavalta ja paikoin niin kankealta, että noin kirjan puolivälissä suljin sen ja päätin tarttua johonkin toiseen Sariolan teokseen, vaikkapa johonkin ennen monta kertaa luettuun ja hyväksi havaittuun. Ja niitähän riittää.
  
  Jos saatte vakuutettua minut jatkamaan Ruiskukkien tavaamista, saatan siihen vielä palata. Nyt suosituksia kehiin, kiitos!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  11.12.2014 klo 19:56
  Sentään jostain jotain valoa tähän pimeään räntimiseen. Anne on sittenkin vielä olemassa! Hyvä on se. Pelättiin Perä-Pirkanmaalla jo, että olet ryytynyt talveen kuin se atsalea siellä sitikan takaosassa.
  Kun on lukenut ruiskukkia noin puoliväliin, ehkä jopa sille Maurin maagiselle liuskalle 111, ei pidä hellittää. Tulossa on taattua, tuttua ja turvallista (no, ehkä tosiaan kliseistä ja pitkästyttävää) ravintolajorinaa, tarjoiluhenkilökunnan nöyryyttämistä, uusia kuvattavia henkilöitä ja yllätysbonuksena jääkiekko joka saa merkittävästi rivitilaa.
  Juonikin alkaa taas aikanaan kulkea (perinteisesti) sattuman kautta saadusta vihivainusta.
  Kohta, joka kannattaa ilman muuta lukea, on 16 luvun alussa. Edustaneeko tuo jotenkin kyseisen ajan ajattelua? Huomiota siis kiinnitti tohtori Paavo Hiidenkallion Susikoskelle esittämä kuvaus siitä, miten käyttäytyy kunnon mies. Tätä käsittelimme pihlajanmarjaviiniveljeskunnan sekakokoonpanossa, siis pp eli puolisot paikalla. Kuultiin, totisesti, myös naisnäkemys asiasta.
  
  Kun kirjailija ahkeroidessaan huomaa, että kyllä tästä tavoiteltu liuskamäärä syntyy, on varaa tehdä perinteinen loppuhyppy. Susikoski onkin yhtäkkiä jo (perinteisesti aseettomana ja yksin) menossa tekemään murhaajan kanssa loppuyhteenvetoa, koska "kuluneet kolme päivää oli toimittu todella tehokkaasti". Mitäpä sitä lukijaa mokomilla tutkimuksilla vaivaamaan.
  Ja sitten vain loppusoitto, vieno huilumainen ääni. Esirippu. Fabula acta est.
  Kirjan loppu on mielestäni ihan kelpo. Jää jotenkin tasapainoinen olo.
  
  Vielä kehaisen yhtä mahtavaa tunnelmapalaa. Mauri on taatusti ollut tähän luomaansa kohtaan tyytyväinen. Itse olen ainakin kateellinen. Susikoski ja Mattsson talsivat häntä koipien välissä huvilakierrokselta kohti kortteeritaloaan. Pää painuksissa, mieli maassa kahlaavat kaverukset. Siitä se sitten alkaa, mestari panee tunnelmaa tulemaan. Tällä tavalla: "Lännessä ruskotti .......
  Lukee itse siitä, se on 9. luvun loppukappale.
  Itselläni meni kylmät väreet pitkin selkää, voisiko nyt tähän sopia se, että ramahteli....
  

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  12.12.2014 klo 17:27
  Jahas. No joo en vielä kirjaa mihinkään kaapin pohjalle kolannut, vaan se on niin sanotusti vaiheessa. Tuo Seramblerin tarjoilema "lännessä ruskotti..." kieltämättä houkuttelee. Ihan silmissä siintelee, mistä tuon arvasitkin tuohon kirjata? Asun itse meren rannalla pohjoisella pallonpuoliskolla, ja tuollainen kuvaus kyllä pätee.
  
  Tarjotkaa vielä vähän lisää houkutuksia ilman juonipaljastuksia, niin saatan vielä opuksen avata ja loppuun lukea. Harmittaa jotenkin tuo keskenjäänyt olo.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  13.12.2014 klo 10:39
  Tänä Annus Domini MMXIV tunnen myötähäpeää siitä että oma Agatha Christie harrastukseni päättyi kalkkiviivoille. Muun tuotannon olen lukenut mutta rikosten kuningattaren vihonviimeinen teos ”Postern of Fate” oli liikaa. Sitä ei tietääkseni ole suomennettu joten vetäisen tähän oman käännökseni ”Kohtalon kääntöpuoli”. Siinä kaikkien aikojen painosmäärissä (pari miljardia ylittyi jo vuosituhannen vaihteessa) menestynein kirjailija sopertaa 83 vuotiaana niin järjetöntä tekstiä että jäi sivulle 110. Mauri Sariolan kehnoinkin kirja ”Kolmen naisen talo” on mestariteos tähän verrattuna ja k.o. ”Onko teillä ruiskukkia” kelpaa jo Maurin tuotannon keskikastiin, mikä tarkoittaa huipputeosta suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

• ---

  nimimerkki

  T H

  13.12.2014 klo 13:43
  Anne M ;lle tiedoksi. Olen jättänyt kesken yhden kirjan. Täällä Pohjantähden alla 2. Olin kai liian nuori käsittelemään kansalais-sodan tapahtumia. Jotka
  myöhemmin varttuneena luin ilman ongelmia.
  
  Kuten jo aiemmin kerroin, luontokuvaukset kuukauden kirjassa hyviä jopa
  Maurinkin tekstiksi. Jotenkin muistan, että kuukkelia on käsitelty useissa
  Hänen teoksissaan? Ainakin parissa kolmessa... Vaan harvemmin täällä
  Läntisellä Uudellamaalla.
  
  Kuukkeli? Siltä se vallan näytti. Kirkkaat silmät, utelias ja rohkea käytös.
  Höyhenpeite tasaisesti punertava, pyrstösulat ruosteenruskeat. ynnä muuta.
  Kirjassa ei mielestäni selvinnyt kuukkelin esiintyminen tällä alueella. Jääkin
  arvoitukseksi.
  
  Lännen rusotus/ruskotus on hyvä alku jollekin kappaleen lopulle. Auringon-
  lasku on hyvä siihenkin tapahtumaan. Myös meren rannalla, mutta meille kai-
  kille muuten tuttuja. Myös sisämaassa.
  
  Aurinko kuitenkin nousee tuolta idästä. Aamuruskot myös kauniita ja joka
  päivä erilaisia. Nämä asiat kirjoissa taas eri juttuja. Näitäkin Maurilta löytyy.
  
  Näköjään kirja; Onko teillä ruiskukkia herättää huomiota ainakin lukupiiris-
  sä. Meikäläisen osalta juttu poikkeaa välillä sivullekin. Jos suotakoon tämä
  anteeksi? Ruiskukka eräänlainen välityö?
  
  Edelleen pitää huomioida tämä hippi/radikaali/ muutos aika. Tämä joka
  puolella. Kansikuvassakin me muut ja Maurikin sen huomioi. Ajan henki
  joka puolella. Vaan useimmat kääntäneeet kelkkansa hyvän viran TMS.
  johdosta. Esimerkkejä löytyy.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  13.12.2014 klo 15:49
  Alan aavistella, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai aikomusta lukea tuota kehumaani tunnelmapalaa. Panen sen näkyviin satunnaisia kulkijoita varten.
  
  Tilanne on siis tämä. Susikoski ja Mattsson ovat apeata poikaa, kun kaikki vaan valehtelevat, tutkimus junnaa, päivä on mennyt hevon persiehen ja pitää pitkin järven jäätä talsia väsyneenä ja nälkäisenä kohti kortteeritalon pihavaloa. Pakkanen on ja ilta pimenee. Näin sen maiseman tunnelmasta kirjoittaa Sariola:
  ------
  "Lännessä ruskotti jo jäälakeuden taakse laskeneen auringon viimeinen kajo.
  Tähdet syttyivät hiljakseen tummansiniselle taivaalle.
  
  Askelet narskahtelivat hangen kovalla pinnalla.
  
  He kiersivät niemen ja näkivät kaukana törmällä seisovan Viklundin talon ikkunoista tuikkivat valot.
  
  Vaiteliaina he taivalsivat eteenpäin,"
  ------
  
  Eipä ole tuohon muuta lisättävää kuin:
  
  Aamen.
  
  Lakki - päähän!
  
  Lepo!
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  13.12.2014 klo 16:45
  Ja vielä sivu 111. Mitäpä tuohon lisättävää.

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  14.12.2014 klo 12:42
  Olette kiitettävästi kantaneet kortenne kekoon juonta paljastamatta - kiitos. Koukkuja on viritelty ja maisemia hieman kuvailtu. Ehkä tämä vuodenaikakin tekee jotain: täällä on todella pimeää, mennä viikolla eräs espanjalainen täällä Pohjolassa käydessään ihmetteli vilpittömän kauhistuneena, että miten te voitte elää ja ihan tehdä työtä niinkuin muuallakin Euroopassa, kun aurinko ei näyttäydy juuri lainkaan.
  Todistettavasti täällä työtä tehdään, vieläpä vallan mallikkaasti, vaikka luonnonolot eivät ole meitä hellimässä. Mutta se merenrannan auringonlasku joulukuussa on asia, jonka näkemisestä nämä etelän hedelmät voisivat vaikka maksaa.
  Päätin, että kun lasken kädestäni Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjan, otan uudelleen Maurin Ruiskukat, kertaan nopsasti alkupään tapahtumat (vaikka ne melko hyvin muistankin), ja jatkan lukemista. Sittenpä nähdään!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.12.2014 klo 22:14
  Susikoski taitaa olla vähän yli viidenkymmenen?
  Hän muistelee kirjan alkupuolella, rikospaikkaa lähestyessään niitä monia aiempia kertoja, jolloin on työtehtävissä saapunut uusiin paikkoihin ja tutustunut uusiin ihmisiin.
  "Esiin pyrkivä huokauskin oli parasta kätkeä.
  Työ oli tehtävä ajallaan.
  Kenties sitten joskus - etäisessä tulevaisuudessa - koettaisiin sekin aika, jolloin kerättäisiin postimerkkejä, lennettäisiin etelään, jaariteltaisiin joutavia ja päiviteltäisiin vapaa-ajan ongelmia."
  
  Tuli lukiessa mieleen, että olikohan tuossa vaikkapa vaan alitajuisesti tuotu esille kirjailijan itsensä pyrky pois vekselioravanpyörästä?
  Postimerkkejä, hieman shakkia, appelsiinijunalla Solleriin, Ballantines pitkällä vedellä letkeässä seurassa varjoisalla terassilla...
  Onkohan Mauri sisäpiiriläisilleen ääneen haaveillut asiasta? "Sitten joskus, etäisessä tulevaisuudessa..?"
  

• ---

  Matti Nummenpää

  18.12.2014 klo 14:26
  Tästähän piti "sisäpiiriltä" selko ottaa. Soitin Tuula Sariolalle ja tästäkin aiheesta pitkään keskusteltiin.
  
  Maurilla ei tällaisia susikoskimaisia haaveita eläkeiän suhteen ollut. Tai ainakaan hän ei sellaisista koskaan puhunut. Talousasioita hän pyrki saamaan parempaan kuntoon. Taiteilijaeläke hänelle ehdittiin myöntää ennen kuolemaa, mutta ei sitä koskaan ehtinyt nostaa. Gummeruksen kanssa oli myös neuvottelut käynnissä, että hän olisi siirtynyt Gummeruksen palkkalistalle. Tavoitteena oli tässäkin työeläkkeen kartuttaminen. Tämäkään ei ehtinyt toteutua.
  
  Omasta vanhuusajastaan Mauri ei haaveillut, mutta Tuulan kyllä. Hänellä oli tapana puhua Tulevaisuuden Tuulasta "kukkahattumissinä", joka seilailee luksusristeilyillä ympäri maailman. Heillähän oli suurehko ikäero, joten hän piti todennäköisenä Tuulan jäämistä leskeksi. Ei kuitenkaan näin varhain.
  
  Siitä suuresta romaanista "Nobelkirjasta" Mauri unelmoi. Se oli työhaave, ei eläkkeellesiirtymisunelma.
  
  Toisin käyden Mauri voisi olla edelleen elossa ja varmaankin kirjoittaisi kirjoja ja eläisi samantyyppisesti kuin aikaisemminkin. Varmasti matkustelisi ja pelaisi shakkia, mutta näin hän toimi eläessäänkin.
  
  MS / Int.

• ---

  Matti Nummenpää

  19.12.2014 klo 11:52
  Vielä Maurin postimerkkiharrastuksesta. Ei hän varsinaisesti keräillyt eikä haaveillut vanhanakaan aloittavansa. Jotain kuitenkin. Päiväkirjakoosteessa Hyvästi Sammatin kuu sivulla 47: "18.10. Aloitin postimerkkien keräilyn. Erikoisella tavalla. Aina kun maassa ilmestyy uusi postimerkki, lähetän itselleni postikortin. Ja mukaan joku hyvä uutinen. Syntyy ajan mittaan kiva kokoelma."
  Maurilla on myös joitain Postista saatuja kokoelmia. Nämä hän sai langoltaan, joka oli Postin pääjohtaja.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  T H

  19.12.2014 klo 17:50
  Siis vekselioravanpyörästä? Mikä tämä lieneenkään? Itse olen päässyt
  eroon omavekselioravanpyörästä. Joka lienee eri asia? Eri pankit kuitenkin
  kuin Maurilla? Varsinkin Sammatissa?

• ---

  Matti Nummenpää

  19.12.2014 klo 20:11
  Vekselioravanpyörässä Mauri Sariola oli koko aikuisikänsä. Tähän liittyvä asiat ilmenevät hänen omissa muistelmissaan sekä toimitetuissa päiväkirjoissa, joten näistä voi kertoa. Mauri otti jo nuorena vekseliluottoja, joita sitten maksoi uusilla vekseleillä. Nykyaikana tämä olisi pikavippioravanpyörä. Romaanien tilitykset olivat runsaita, mutta suuelta osin tilityksillä maksettiin kustantajalle olevaa velkaa.
  Siksi lehtinovellit, joista osa nyt julkaistiin kirjana "Laulu seis, sanoi" Susikoski" olivat merkittävä tulolähde ja tasoltaan hyviä. Novellista Mauri sai 70-luvun alkupuolella noin 200 - 1000 markkaa kappaleelta. muutamasta jutusta kertyi ansiota tavallisen ihmisen kuukausipalkan verran. Ja parasta oli se, että silloin lehtijutut maksettiin kassasta samantien.
  Sammatissakin pankkiasioita hoidettiin. Hyvästi Sammatin kuu, sivu 107: "19.11. Suruton Sariola n:o 2 viety Sammatin Säästöpankkiin toimitusjohtajalle. Mutta kuka olikaan pankissa lainaa tekemässä? Vanha kunnon Eeva Joenpelto. Eli siis kaikki Sammatin kirjalliset piirit pankinjohtajan huoneessa - tietysti. Ei puuttunut kuin Elias Lönnrot..."
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  20.12.2014 klo 22:24
  We shoot first and count the victims later. As a best rifleman of my generation here I know what I am speaking about. There is no time for last prayer for one who is the target for my shot. 7.62 long rifle travels fast.
  
  Tuo ylläaoleva on totta, mutta ehkä liiaallisen voimantunnon vallitessa tuli lähetettyä.

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  21.12.2014 klo 20:42
  Luettua tuli. Tuossa ylempänä viesteissä peilailtiin tekstiä Maurin omiin toiveisiin ja haaveisiin. Toisessa luvussa on kohta, jossa kuvataan Lindroosia "Tämä Lindroos...hän esiintyy noissa lehtien kuvissa aina hyvin pukeutuneena, hymyilevänä...kaunis nainen vierellään... -Tai hieno auto..."
  
  Onkohan tässäkin tavallaan kuvaus Maurin omasta wanna-be -persoonasta, jollainen hän olisi halunnut olla (ja joskus harvoin, liian harvoin, olikin)? Samassa luvussa vähän myöhemmin palataan asiaan: "Ja mitä taas varakkuuteen tulee...ei kai sitä hyvin pukeuduta ja kauniitten naisten kanssa liehuta, ellei rahaa ole."
  
  Aika kiintoisa näkemys. Köyhällä ei ole varaa kauneuteen? Usein olen pannut merkille ainakin sen, että todella varakkailta puuttuu makua, esim. talon ja sisustuksen suhteen. He tarvitsevat ja käyttävät sisustus- ja pihasuunnittelijan palveluksia, ehdottomasti, ja silti lopputulos on mitäänsanomaton ja trendikäs, eli siitä puuttuu talon asukkaan persoonan luoma lisäarvo.
  
  Jotenkin nämä naishahmot, varsinkin Soile S., jäivät liikaa sivuhahmoiksi. Kun heitä niinkin monta oli, olisin odottanut heillä olevan isompaa merkitystä loppuratkaisun kannalta. Olen muuten samaa mieltä tuosta kansikuvasta. Tuntuu että kuvittaja ei ole ollenkaan tiennyt, mistä tuossa kirjan otsikossa on kyse. Näitähän on paljon muitakin kansikuvituksia, joilla ei ole mitään yhteyttä itse kirjaan, jos nimeke on vain otettu kirjaimellisesti aiheeksi.
  
  Aloin heti perään lukea Kolmen valtakunnan vainajan, joka on minulta ennestään lukematon.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.12.2014 klo 13:43
  Sitkeys palkitaan kunnialla. Constantem decorat... Kunniaa suorituksesta lähetän joulupaperikääreessä Annelle. Poimit sitten kuitenkin sen Ruiskukan.
  Kaipailit jykevämpää naisroolia.
  Ilo on ilmoittaa, että mainitsemassasi uudisraivaustyössä, Kolmen valtakunnan vainajassa näin muistini mukaan onkin. Naisille on siellä annettu juonen kulkuun merkittävästi vaikuttavia tehtäviä.
  Katselet sieltä sivuilta sitten.
  Kirjassa on eräs kuvaus, joka palauttaa mieleen Susikosken viimeisessä jutussa kerrotun tapahtumakulun.
  Molemmissa kirjoissa kuvataan passiivisesti asiaan osallistuvaa henkilöä kuljetettavan sellaisissa olosuhteissa ja sellaisella tavalla, että epäusko pukkasi lukiessa pintaan. Ihan hetken mietin, että onko tuo kuinka aikuisten oikeasti mahdollista. Miellän toki sen,että kun kirjailijalla on tuotantomoodi päällä tai muuten tuhoton hoppu, jää teknisen uskottavuuden tai -mattomuuden pohdinta lukijan vastuulle. Vähän niin kuin sanotaan tapahtuvan kuulijalle savolaisen puhuessa.
  
  Jos "3vv" on vielä kesken, on tarkoittamani hippunen vielä vaskoolissa.
  
  Pukkaa tuo joulu päälle täälläkin.
  Nyt ovat kilpailijat tuossa pihapuissa. Tilhet ruoppaavat pihlajista sen mikä sorbussosieteetilta syksyllä hakematta jäi. Kauniita lintuja.
  Varpunen pienoinen vetäisi maaruunsa kesäeinehen ja tahtoo murskattua pähkinää. Järven aalto on sen verran jäätynyt, että naisjaosto huutelee lätkäjätkiä pois lähilammelta. Uhkaavat kertoa pukille, jos eivät naperot heti rantaudu.
  
  Juonekasta jouluaikaa kirjaharrastajille!
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  22.12.2014 klo 14:32
  Ennenkuin oikolukijatonttuarmeija hiipii ikkunan taa, ilmoitan, kuten Kunnon Sotamies Shvejk tapasi aloittaa, nöyrimmästi: Se Susikosken juttu johon edellä viittilöin, ei kylläkään ole viimeinen vaan vaikein.
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  22.12.2014 klo 20:09
  Tahtoo meikäläisellä sotkeutua nuo kaksi kirjaa. Siis Kolmen valtakunnan
  vainaja tai Kolmannen valtakunnan kuningatar. Kirjoitettukin samoihin aikoi-
  hin 1970-luvun alussa.
  
  Aihepiireiltään täysin erilaiset. Vaan ehkä molemmissa tuo naisenergia on
  räiskähtelevää? Näkyvissä tai piilossa. Ei vaan taida liittyä kuukauden kirjaan?
  
  Seramblerille noista pihlajanmarjoista vaan. Täälläpäin joku kertoi että olisi
  tikli ollut syömässä niitä. Lieneekö tavanomaista?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.12.2014 klo 22:29
  Kuukausi loppuu ja uusi kirja varmaan tulee avauspöydälle. Vielä kerran nypin tästä Ruiskukasta terälehtiä.
  Kirjassa mainitaan sankarimme eräästä kyvystä, joka toki on meille tuttu. "Susikosken ei tarvinnut edes tähystellä tarkemmin. Hänelle oli kehittynyt tapa tarkastella kaikenlaisia pikkuseikkoja."
  Kaikenlaista se kokeneen tutkijan silmä todellakin rekisteröi. Vastaukset vuoden loppuun mennessä: Minkälaiset verhot Viklundin Signe olikaan tupasensa ikkunoihin ripustanut?
  Jos tämä nyt kovin monimutkaiseksi menee, niin sovitaan sitten vaikka että loppiaisenakin vielä ehtii.
  
  Hyvää vuodenjatkoa Sinulle! Voimia myös alkavalle vuodelle !

• ---

  nimimerkki

  T H

  28.12.2014 klo 11:30
  Kiitoksia toivotuksista, samoin myös Sinulle! Niin tämä Signe, tomeran tuntuinen ja hyvä työihminen. Verhot varmaan verhokangasta ja värikin
  jotenkin jouluun liittyvä?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  28.12.2014 klo 14:52
  TH:n arvelu Signen verhojen jouluisuudesta on toden totta oikeansuuntainen. Susikoski vaan ei ole tähän puoleen tullut kiinnittäneeksi huomiota, jäykkälavettinen tosikko kun ehkä vähän on.
  Erästä toista asiaa tässä ajetaan takaa. Joko Susikosken havoinnointikoneisto hieman yskii, tai sitten Signe on päättänyt näyttää ja antaa dekkarille miettimisen aihetta.

• ---

  nimimerkki

  T H

  28.12.2014 klo 18:16
  Meidän fossiilien muistissa on Brigitte Bardotin vihkimekko. Se oli siniruutui-
  nen pönkkäalushameinen mekko. Myös jotkut muistavat Jukka Raitasen
  viisun: "On punaraita puku mulla yllä."
  
  Tästä päästään kysymyksen teemaan. raitaa vai ruutua?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  28.12.2014 klo 20:04
  Mielikuvaa ei minulla BB:n ensimmäisestä (?) vihkipuvusta ole. Kohdistui mielenkiintoni enemminkin Armi Kuuselaan ja Helsingin olympialaisiin. Tai taisihan se Roger saada neitonsa hieman aikaisemmin. No, onhan BB:lla ehtinyt olla vihittäessä sekä ruutua että raitaa, eikös niitä tapahtumia muutamia ollut?
  Siis ihan niin kuin Signen verhoissa. Sitähän tuossa edellä arvuuttelin.

• ---

  nimimerkki

  T H

  29.12.2014 klo 21:29
  Olet oikeassa. Roger Vadim solmi avioliiton 20.12 1952 Brigitte Bardotin kanssa. Armi Kuusela ja olympialaiset hieman aiemmin.
  
  Hiukan myöhemmin nämä muistamani jutut. Siis taitaa olla se seuraava avio
  jossa nämä mainitsemani hepenet. Oli noilla paikkakunnan pimuilla moiset,
  ainakin noilla kauppalan tytöillä. Siis vuosi 1958 ja autotkin komeita. Ainakin
  De Soto 1958 muun muassa.

• ---

  Matti Nummenpää

  19.1.2015 klo 22:37
  Mauri Sariolan päiväkirja "Hyvästi Sammatin kuu", 27.8.1975:
  "Onko teillä ruiskukkia?" kysyi Irene Huurre eilen Press-klubin tarjoilijattarelta. Hän jähmettyi. Mutta minä sain kirjalle nimen.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  22.12.2021 klo 10:09
  Susikoski pääsee, epätavallista kyllä, murhatutkintaan kiinni jo heti ensimmäisellä sivulla. Epätavallista on sekin, että tapahtumapaikka sijaitsee ruotsinkielisellä rannikkoseudulla ja myös se, että paikallinen nimismies ei ole rikostarkastajalle entuudestaan tuttu. Liekö tämä sitten syynä siihen, että tämä paikallinen lainvalvoja pyrkii heti kättelyssä pistämään Susikoskelle "luun kurkkuun" ärhentelemällä ja komentelemalla. Huonoin tuloksin tietysti. Niinpä hän tarinasta katoaakin aika pian.
  
  Epäilyksenalaisia tietysti ilmaantuu nopeasti puolisen tusinaa. Heitä sitten jututetaan ja jututetaan, mutta eipä vaan tunnu kenestäkään otetta saatavan. Mauri on kaivellut esiin joitakin jo aiemmin käyttämiään ihmistyyppejä. On äreä varakas yrittäjä, tämän hehkeä ja raikkaanoloinen parikymppinen tytär, valju tiedemies värittömine vaimoineen ja työnväenhenkeä tukevan perinnön turvin hehkuttava protestilaulajanainen. Lisäksi vielä toimelias paikallinen maanviljelijä, joka jostain selittämättömästä syystä jää epäilyjen ulkopuolelle jo heti alkuvaiheessa.
  
  Ehkä mieleenpainuvin hahmo on kuitenkin KRP:n palveluksessa oleva lähes kuusikymppinen hillitty ja huoliteltu majuri evp Gustafsson, jonka työtehtävän Mauri kuvailee lähinnä seurapiiritietojen kaiveluksi ja noissa piireissä pyörimiseksi. Ja varsin ratkaisevaan osaan mies erikoisosaamisensa hyödyntäen nouseekin. Kovin uskottavalta tällainen kummallinen poliisirooli ei silti tunnu. Eikä ehkä ilmeisesti täysin palvelleen kadettiupseerin sijoittuminen KRP:n palvelukseen muutoinkaan? Susikosken varsinaisena työparina toimii kuitenkin paljon esillä oleva komisario Mattsson. - Mauri muuten näyttää pitävän majuriksi pääsyn edellytyksenä sotakorkeakoulun käymistä (s. 55). Näin ei tainnut kyllä noina aikoinakaan olla, ei ole ainakaan nykyään. Majuriksi voi yletä ilman sotakorkeaakin, mutta toisaalta - jos urakehitys heikosti sujuu - siihen arvoon saattaa jäädä sotakorkean käynytkin. Everstiksi ja siitä ylöspäin vaaditaan sitten sotakorkea. Jos olen tämän puolustusvoimien "urapolun" oikein ymmärtänyt.
  
  Tutkinnan kuvaus keskittyy Susikosken ja Mattssonin tekemisiin. Aina välillä Mauri tyylilleen uskollisena muistaa mainita, miten nämä pistävät lauman etsiviään asialle, ja miten viikko pari tehdään ankaraa poliisityötä asioita tarkistellen, yksityiskohtia kaivellen ja rekisterejä penkoen. Mutta vain mainitaan, ei kuvata tuon tarkemmin. Ja sitten nämä kaksi poliisiviskaalia vetävät tuloksia yhteen kirjoituspöydän äärellä. Ja ikään kuin muistutuksena tämän tylsän raatamisen välttämättömyydestä kirjailija muistaa tölviä taas tässäkin kirjassa yksityisetsiviä (s.172). Mutta niin vain jälleen käy, että tästä valtavasta esiin saadusta tietomäärästä huolimatta ei ratkaisua löydy, vaan se alkaa valjeta melkeinpä sattuman kautta - tarjoilijan avulla, kapakassa istuen (ss. 123-124). Aika paljon tässä kirjassa muutoinkin istutaan "soittoruokalassa", hankkiipa Leo Olavi poikkeuksellisesti kunnon kohmelonkin (s.150). Tarinan kannalta tarpeettoman pitkään viipyvät uhri ja tämän tyttöystäväkin ravintolan lounaspöydässä, peräti kuudentoista sivun verran (ss. 132-148).
  
  Leo Olavista paljastuu muutamia luonnepiirteitä. Hän osoittautuu jälleen tarpeettomasti ärhenteleväksi ja jopa ivalliseksi esimieheksi ja kollegaksi (ss.48,51). Melkoinen keikarikin hän taitaa olla: kaapista löytyy toistakymmentä arkipukua, ja jokaiselle työpäivälle hän vaihtaa uuden (s.183). Ei tainnut virkaansa koskaan hoitaa puserossa, villapaidassa tai farkut jalassa.
  
  Hieman erikoiselta ja Maurin tyyliin väkinäisesti sovitetulta vaikuttaa sinänsä vahva ajankuva, kun kirjailija kuvailee ss. 131-132 Suomi-USA -jääkiekko-ottelua, jonka seurauksena venäläiserotuomari Viktor Dombrovskista tuli meillä lähes kansanvihollinen hänen hylättyään meikäläisten tekemän maalin. Kiekko pomppasi jenkkien maaliin muistaakseni pelurimme rintapanssarista, mutta Dombrovski hylkäsi sen käsimaalina ja siis sääntöjen vastaisena. Vanhempi jääkiekkoväki muistaa pyhää vihaa puhkuen tapauksen vieläkin. Sivulla 138 saa lisäksi maininnan aikoinaan hyvinkin legendaarinen urheiluselostaja Raimo Häyrinen, joka selosti em. ottelun. (Raimo oli muuten lajissaan ylittämätön, särmikäs ja epäilemättä ajoittain hankala mies, mutta selostajana ei vastaavaan taituruuteen ole kukaan muu yltänyt. Miehen yleis- ja etenkin urheilutietous oli ylittämätön, eivätkä hänen otteluselostuksensa tosiaankaan jääneet vain ottelutapahtumien luettelemiseen...). Näin vahva urheilutapahtuman "läsnäolo" ei todellakaan ollut tyypillistä Maurin tuotannolle, joko häneen on tuo epäreilu tuomio koskenut henkilökohtaisesti todella kovin, tai sitten hän on tässä haistanut pienen keinon vauhdittaa kirjansa myyntiä ajankohtaisella puheenaiheella.
  
  Huomioni kiinnitti myös, että rikoksen uhri oli melkoinen vauhtihurjastelija. Hän oli saanut kolme kertaa päiväsakkoja ylinopeudesta kolmen kuukauden aikana. Mutta edelleen ajeli. Nykyisin tuommoisesta lähtee kai kortti joksikin aikaa hyllylle ilman muuta?
  
  Mitään erityistä vihjettä syyllisestä ei saa ennen loppua. Syyllisen omaehtoinen ratkaisu on Maurin ennenkin käyttämä. Motiivi ei löydy tällä kertaa vakuutuspetoksesta vaan Maurin romaaneille harvinaisemmasta huumekaupasta ja siihen liittyvästä kostosta. Mitään kytkentää sota-aikaan ei ole kirjailija tähän kertomukseen leiponut. Tarina on kaiken kaikkiaan tasapaksu, jopa mitäänsanomaton huolimatta siitä, että siihen sisältyy muutamia raikkaita ja Maurille epätavallisia elementtejä. Vitkastelevat vuoropuhelut, muutoinkin paikoin venyttelevä esitystapa ja juonta täydentämättömät "sivuhypyt" laiskistavat kerrontaa. Dekkari on ikään kuin "virkatyönä" tehty, jännitystä suuremmin nostattamaton kertomus, jArvosana 6 ½.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  8.5.2023 klo 22:20
  "Onko teillä ruiskukkia?" kysyi Irene Huurros eilen Press-klubin tarjoilijalta. Hän jähmettyi. Mutta minä sain kirjalle nimen." (Päiväkirjamerkintä 27.8.1975 Hyvästi, Sammatin kuu s.67).
  
  Puoli vuotta myöhemmin Mauri ryhtyy tuumasta toimeen: "Ajo Sammattiin ja takaisin. Yksin, keskellä viikkoa. Ajattelin ideaa "Onko teillä ruiskukkia?"-kirjaan. Paluumatkalla radiosta tosikuuma jääkiekko-ottelu Suomi-USA (4-5). Häyrisen vallan mainio selostus. Ja muuten NL:n erotuomari hylkäsi Suomen tasoitusmaalin (5-5) aiheetta. Pottuili muutenkin." (10.2.1976 Hyvästi, sammatin kuu). Seuraavana päivänä 11.2.1976: "Ajattelin teoksen "Onko teillä ruiskukkia?" juonta. Ja käsittelytapaa. Teko alkaa nyt. Samana päivänä, jolloin Suomi voitti kultaa miesten 10 km viestissä Innsbruckissa.". Sitten 7.3.1976: "OTR - "Onko teillä ruiskukkia?" on valmis. 11 päivää. 174 liuskaa. Nyt rauhoitutaan.".
  
  Näin siis syntyi Maurin 21:s Susikoski-kirja ja ilmestyi vuonna 1977. Jotenkin pidän tästä kirjasta. Kannestakin, vaikka Mauri itse ei pitänyt. Enkä allekirjoita väitettä, että kannen aihe ei liity kirjan sisältöön. Kukkia oli kirjassa monenlaisia ja onhan tuossa kannessa selvä viittaus kirjan loppuratkaisuun. Alussa nimismies Holger Strömberg järjestää lääninrikospoliisin miehille herätyksen keskellä yötä ja aamulla hän vaatii jo ankarasti keskusrikospoliisia paikalle johonkin huitsin nevadaan. Antaa ajo-ohjeet rikostarkastajalle ja määrää aikarajan milloin pitää olla rikospaikalla. Ja Susikoski hyppää heti oranssiin Saabiinsa. Pitihän rekeä vetää, kun valjaat oli selkään otettu. Kuinkahan se tuo hierarkia oikein poliisissa toimii? No, eihän noina aikoina ollut henkirikosten tutkinnassa rikostarkastajiakaan, mutta Mauri perusti sellaisen viran jo 1960-luvun alussa ja nimitti virkaan Leo Olavi Susikosken.
  
  Juoni on kuitenkin mielenkiintoinen ja hauskoja yksityiskohtia löytyy. Selittämättä jää, miksi hienon Citroenin apumiehen sivuikkuna oli kierretty kokonaan auki, kun jäi vaikutelmaksi, että ei murhaajakaan sitä etukäteen suunnitellut. Hänelle siitä oli kyllä sikäli etua, että luoti katosi lumiselle merelle tutkimusten ulottumattomiin.
  
  Mauri esitti usein, että ei ollut kiinnostunut tippaakaan urheilusta - "atleettien turhista tempuista". Todellisuudessa hän seurasi isoja urheilutapahtumia ja sisällytti jännittäviä kilpailutapahtumia kirjoihinsakin, kuten tässä olympiajääkiekkoa.
  
  Susikoski ja komisario Veikko Mattsson jakavat työtehtäviään. Susikoski menee kukkakauppaan kyselemään ruiskukkia. Hänellä on yllään wieniläiskuosinen vihreä kevätulsteri. Kaulaliinaa hänellä ei ollut; takin kaula-aukosta pilkotti musta paita ja valkoinen solmio. Ruiskukkia ei löydy. Susikoski ostaa uhmamielellä kaksikymmentäyksi tulipunaista ruusua! Mattsson on sillä aikaa vienyt ylikonstaapeli Jaakko Koistiselle kuihtuneen atsalean. Kukkaispuuhien jälkeen miehet tapaavat Susikosken virkahuoneessa. Mattsson toteaa mielessään rikostarkastajan olevan vastasilitetyn näköinen kuten aina. Solmiokin on jossain välissä ehditty vaihtaa, koska nyt solmion mustalla pohjalla onkin suuria sinisiä kukkia! Olisiko ne olleen niitä ruiskukkia?

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  9.5.2023 klo 11:34
  Tarkemmin katsottuna kansikuva yhä paranee. Siinähän on kaksoismerkitys. Ikkunoiden teksteistä näkyy, että mieshahmo saapuu kukkakauppaan. Päällystakki yllään. Wieniläiskuosinen vihreä kevätulsteri? Kirjan nimi on avatusta ovesta tulevassa "valokeilassa". Muistonauhat etualan kukissa vihjaavat, että murhaa tutkitaan. Mieshahmossa ovella - jonka voi myös sulkea perässään - on yhtymäkohta kirjan lopputapahtumiin.
  
  Kirjassa mainitut talviolympialaiset ja kannen muistokukat vievät ajatukset viime perjantaina 98-vuotiaana kuolleeseen hiihtäjälegendaan Siiri "Äitee" Rantaseen. Siiri oli Finlandia-hiihdon nopein nainen vielä kirjan ilmestymisvuonna 52-vuotiaana! Viimeisen täysmittaisen Finlandia-hiihtonsa Siiri sivakoi 71-vuotiaana talvella 1996. Oletteko muuten koskaan tulleet ajatelleeksi, että Siiri oli Mauria 19 päivää nuorempi? Molempien muistoa kunnioittaen.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »