Lukupiiri

Kuukaudenkirja tammi 2015: Maailman pitkä sivu

• ---

  Matti Nummenpää

  1.1.2015 klo 00:08
  Aloitamme vuoden 2015. Annetaan Susikoskelle hetken lepoa ja aloitetaan vuosi kirjalla, joka ilmestyi vuonna 1961. Ajankuvaus on siis yli 50 vuoden takaa. Tästä voi peilailla mitä on muuttunut, vai onko mitään.
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  2.1.2015 klo 20:22
  Toinen päivä jo illassa ja palstalla hiljaista. Ilmeisesti soihdut ovat sammuneet ja kaikki väki nukkuu.
  Kauheestipaljon vaan hyvää vuodenjatkoo kaikille.
  
  Kiitos piiripäällikölle siitä, että päästään vaihteeksi Mauri tuotannon toiseen laitaan, "oikeiden kirjojen" kimppuun. Anteeksi nyt Olavi ja Matti ja toimittaja Kuusama, minä teille sanon kuin Riitaoja, että en minä mitään pahaa...No, siihen hänet sitten heti kuitenkin ammuttiin....
  
  Maailman pitkä sivu on ihan oikea kirja. Kehtaisin sen antaa Sariolaa tuntemattomalle (ei-ihan-nuorelle) tuttavalleni ja sanoa että paas lukien tosta minkälaista tekstiä se Mauri Kekkosen ensimmäisellä kaudella kirjoitti.
  
  Kirjoitellaan kirjasta tuonnempana lisää.
  
  Yhden asian ilojulistan heti.
  Olen iät ja ajat muistellut yhtä manauksen tapaista lausahdusta, jonka varmasti tiesin olevan jossain Maurin kirjassa, mutta en ole kyennyt paikantamaan. Ulkomailla siinä tiesin oltavan. Mahdollisia kirjoja vaan on niin paljon, kun nuo edellämainitut Olavi ja Matti yhtämittaa vierailla mailla rosmojen perässä kaahasivat.
  Nyt se sitten löytyi!
  "...tämä rukki on oikein vihoviimeinen italialainen makaronimylly..."
  
  Tokaisu tuo mieleeni ahdistavia ajatuksia. Olen kerran ollut vastavalla rukilla (tosin espanjassa koostetulla versiolla) nousemassa kivisellä metsätiellä mäkeä, jossa tuulilasin alareunasta näkyi pelkkää taivasta. Olen siis kokenut miltä tilanne kuljettajasta tuntuu, vaikka vierellä ei silloin ollutkaan englantilaista hienostorouvaa kaasujalan polvea puristamassa. Joskus tulee uniin. Aina ilman sitä rouvaa kuitenkin.
  
  Kirja voisi vallan mainiosti päättyä viidennen luvun loppuun. Loppukappalekin on niin rytmikäs ja tunnelmaltaan kauniisti "waltarimaisella" tavalla lepoon johdattava. Mutta ei. Olen kuulevinani tv-kanavalta tutun mainostauon päättävän äänen (onko se joku fox ?) "Nyt jatketaan!" Ja sitten jo sade piekseekin syksyisessä Suomessa kiitorataa...
  Tähän tämä nyt tältä illalta pitää jättää. On nakeltava sepeliä pihaan, ettei lehdenjakaja taita aamuyöllä luitaan.

• ---

  nimimerkki

  PPP

  6.1.2015 klo 17:00
  Tämäkin kirja osoitti Sariolan taidon kirjoittaa. Juonen katkelmallisuus ja loppuhuipentumattomuus (ellei kyseessä ole Arvi Laanilan mieheksi kasvaminen isän silmissä) kertoo, ettei Sariolalla ollut romaania aloittaessaan täysin varmaa tietoa kirjan lopusta. Se nyt kuitenkin on Sariolan ollessa kyseessä sivuseikka. Kerronta oli sujuvaa, joten kirjan luki melko nopeasti.
  
  Sitten saivarteluihin. Henkilöille nimien keksiminen on ollut Sariolalle aina ongelma. Melko epäuskottavaa, että insinöörikaverusten nimet olisivat olleet nelostienvartiset melko läheiset (Lapin mittakaavassa) Lapin kylät Laanila ja Vuotso ja vielä asentajan nimikin oli samoilta selkosilta: Sompio. Tietenkin monilapsisen asentajan topakan vaimon nimi oli Iita.
  
  Ilse Milchin kotikylä oli Etelä-Saksassa Salzburgin lähellä ja vielä kun Sveitsin rajallekaan ei ollut pitkä matka, mihinkähän kylä sijoittuu? Saksan välimatkoilla matka Salzburgista Itävällasta Sveitsin rajalle on melko pitkä.
  
  Kirjassa näkyy myös Sariolan muissa teoksisssa ja päiväkirjoissakin luettavissa oleva innostus Bysantin historiaan. Liekö Mika waltarin kirjojen peruja?

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.1.2015 klo 11:16
  "Hän ei ollut juuri kaunis nainen, eikä kovin nuorikaan. Viehättävää hänessä olivat korkeintaan silmät ja hiukset..."
  Eikä Arvin saama ensivaikutelma tuosta juuri parane. (Kannattaa kerrata jos ei heti jäänyt mieleen, sivu 106, 3.painos.)
  Sitä minä tässä vaan, että aika taitavasti Sariola hoitaa kirjassa yhden merkittävän kehitystarinan. Jos sallitaan vertaus, niin tuhkasta timantiksi kulkee tämä mielestäni yksi kirjan vaikuttavimmista henkilökuvauksista.
  
  Rouva Middleton, myöhemmin sitten Muriel, saa kirjassa huikean käsittelyn.
  Alkukuvauksesta tuli mieleen eräs Turkka Malin hienosti visioima naishahmo, tarkoituksensa ei ollut mitenkään ylistävä. (..ei ollut kovin kaunis, ei missi ensinkään, oli liian...)
  Kun tapahtumat etenevät, puhkeaa rouvan hiljaisesta vaatimattomuudesta esille hieno ihminen. Fyysistä positiivisuuttakin löytyy tuttuuden kehittyessä yhä enemmän. Arvin arvoasteikolla tapahtuva muutos ei johdu yksinomaan kuutamosta, ei ravintolan värivaloista eikä edeskäyvän valkoliinapöydälle kantamista juomista.
  
  Kyllä oli ollut leskimies Middletonilla tuuria, kun pitkällä sairaalakomennuksellaan hoitajakseen tällaisen naisen sai ja hoksasi vielä vaimokseen pyytää. No, eipä kai miss Muriel pahemmin vastustellut.
  Vihreä Rolls kun sopii vihreisiin silmiin.
  
  Aloin ihan tykästyä tuohon Mur... anteeksi, (minulle vaan) Mrs Middletoniin.
  
  

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  7.1.2015 klo 21:47
  Kirja on minulla alussa, ja vetävästi alkaa. Kertoja-minä on kirjan alussa suurelta osin ikäänkuin tirkistelijänä, joka sivusta huomaamattomasti kyttää mm.isänsä räyhäämistä reseptionissa ja myöhemmin työmaalla. Oikein nauratti tämän isähahmon sosiaalinen kursailemattomuus ja äidinkielen valikoitu käyttö.
  
  Mietin heti, että kenestähän isän hahmo on saanut vaikutteensa, ja varsinkin sadattelunsa. Välillä olen siinä näkevinäni itsensä kirjaltajan piirteitä, mutta niin tuntuu olevan kertoja-minässäkin. Ovat niinkuin kolikon kaksi puolta.
  Heti alkusivuilla tulee jälleen esille Maurille ominainen titteleiden korostus. On diplomi-insinööri Laanila, maisteri Holmlund, opistoinsinööri...
  
  Kasvutarinasta en vielä mitään osaa kommentoida, mutta kunnon naurut jo alkusivuilla - se on jotakin. Liekö syynä se, että oikein sieluni silmillä näen tuon Laanila seniorin naaman ja punaisen niskan hänen pistäessään asioita järjestykseen. Lisää toisella kertaa...

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  8.1.2015 klo 00:05
  Nyt tuli niin lujaa tekstiä, että herää sellainenkin epäilys, että nimimerkin Anne M suojassa lymyää mies. Tuntemani naiset eivät pysty tuollaista kirjoittamaan.

• ---

  Matti Nummenpää

  8.1.2015 klo 12:19
  Ylläpitäjä on muokannut tätä viestiä.

  Luultavasti tässä 1960-luvun alussa kirjoitetussa teoksessa päähenkilöillä ei yksiä esikuvia ollut. Maurin oma isäsuhde oli vaikea. Äiti sitä tasoitteli. Silloisen Kosken koulun - myöhemmin Mauri Sariolan koulu - johtajaopettaja Armas Sariola oli ankara ja vaativa isä ja opettaja. Kylällä, siis Hattulan Takajärven maisemissa - erilaisia henkilöhahmoja oli. Ja näitä mielikuvitusrikas ja utelias pikku-Mauri varmastikin mielenkiinnolla tarkasteli. Näitä riuskaotteisia johtajapersoonia sittemmin Maurin elämässä useitakin esiintyi.
  
  Tittelin käyttö akateemisen henkilön nimen yhteydessä oli ymmärtääkseni 1950-60 lukujen taitteen aikoina yleinenkin tapa. Ja Mauri Sariola yleensäkin yleiset tavat vielä korosti. Sariola käytti yleisesti miespuolisista henkilöistä titteli - sukunimi yhdistelmää ja naisista pelkkää etunimeä. Yleisin Maurin romaaneissa käytetty titteli on kuitenkin "rouva". Tämä varmaankin kuvastaa yleistäkin tapaa niihin aikoihin, mutta erityisesti Maurin suhdetta naisiin. Naiset käsitellään miehen kautta ja miehen elämän osana. Tämä on osa sitä "ajan kuvausta", mikä Mauri Sariolan tuotantoon usein yhdistetään. "Insinööri" tarkoittaa Maurin teksteissä pääosin diplomi-insinööriä. Opistoinsinöörin osalta tämä erityisesti mainitaan erotukseksi diplomi-insinööristä.
  Kun tarkastellaan titteleitä Mauri Sariolan romaanituotannossa, on insinöörejä 25 kpl. Diplomi-insinöörejä vain kuusi. Tällöin sama henkilö tilastoidaan samassa kirjassa vain kerran ja titteliksi tilastoidaan se, mikä ensimmäisessä maininnassa on. Erilaisia insinöörejä on enemmän, mutta heillä kirjan ensimmäinen titteli on jotain muuta, kuten vuorineuvos, pääjohtaja, toimitusjohtaja jne. Rouvia on peräti 75 ja neitejä 21. Herra esiintyy vain 5 kertaa eli miespuolisilla useimmiten on yksilöivä titteli.
  
  Erikoisempia Maurin käyttämiä arvonimiä ovat mm: aatelismies Johan Patkul, annostelijat Sylvi Ahjo ja Iiris Rytkönen, apostoli Lars Laestadius, diktaattori Juan Comez, erotuomari Viktor Dombrovski, erämies Matti Röyttä, gynekologian prof. Lauri Suksikko, herastuomareita on kolme Kustaa Lamminmäki, Purola ja Putkola. Herrasmiesbaarimestari Stigu, hintti Hjalmar Nysten, hummerimaanviljelijä Kosti Laiduntaus, ikäjätkä Aaretti Tolvanen, kulkumies Särmänmaa, kulkusälli Juha Renko, lossivahti Isaksson, maalaisasioitsija Ilmari Räty, maalaiskonstaapeli Eino Tuominen, naisapostoli Tuovi Torikka, naiskanslisti Anna-Maija Reinilä, naistoimittaja Sorja Munter, nimituomari Julius Itkonen, pirssisuhari Väinö Rantanen, pirtutrokari Paavali Nurminen, ruustinna Linda Blom, seurapiirilääkäri Austi, sotahaukka Johan Toll, suurhiihtäjä Juha Mieto, talonmiehenrouva Pirhonen.
  
  Lukupiirissä käytettävä nimimerkki voi olla mikä tahansa hyvien tapojen puittessa oleva. Sukupuoltaan ei tarvitse kertoa. Voihan "Anne" olla sukunimikin. Väestörekisterikeskuksen mukaan Anne -sukunimisiä on Suomesa alle 5 kpl.
  
  Väestörekisterikeskus antaa mielenkiintoista tietoa. Anne miehen nimenä on alle 28 kpl. Matti naisen nimenä on alle 42. Eli eihän intendentistäkään tiedä...
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Anne M

  8.1.2015 klo 14:36
  Kylläpä oli lista titteleistä tuossa. Tuo minun on ihan pakko näyttää ikämies-isälleni, joka harrastaa Mauri Sariolan kirjoja jo hamasta nuoruudestaan. Monen kirjahyllymetrin verran niitä on hänellä kotihyllyssä, tuplakappaleita on minulle luovuttanut, ja isäukolle tuottaisi suurta hupian tuo MS / Int.:in laatima lista, kun ei hänellä ole itsellään tietokonetta eikä nettiä käytössä.
  
  Vasta kypsemmällä iällä huomasin ja tunnistin monet isäni käyttämät sadattelut ja noitumiset Sariolan kirjoista tutuiksi. Esim. s....nan kuustoista! Pienenä se vain nauratti, kun isä joskus tuon sylkäisi. Kysymys: Missä kirjassa tuo yllämainittu sadatus on? Vai onko ollenkaan? Mielestäni olen sen ihan vasta Maurin opuksesta lukenut.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.1.2015 klo 16:46
  Kun muistelee Maurin kirjoissa usein esiintyvää kohtausta, jossa kortilla katsotaan kelle rahat ja perintökellot kuluvat, tulee tuntuma että Anne on aivan oikeilla jäljillä. Kyllä se isältä kuultu hyvinkin löytyy Kirjailijan tuotannosta. Veikkaisin, että hakuun pantu sadatus singahtaisi joltain ventin vetäjältä. Kuusitoistahan on se vaikean valinnan paikka. Ottaako vai jättääkö.
  Toinen vaihtoehto on se, että joku jokapaikantaitava seppä-muurari-kirvesmies tiukassa paikassa tupakkiholkki suupielessä keikkuen tuon sadatuksen suhauttaisi.
  Eiköhän joku tuon kohta meille kerro.
  On muuten niin epistä, että ruotsalaisten pitää tuossakin olla meitä yhtä pykälää parempia.
  Snapsilaulutkin sujuvat heiltä paremmin. Helan gååår!

• ---

  nimimerkki

  T H

  8.1.2015 klo 18:42
  Oikeastaan ei kirosanapuolelle, (pois se minusta!) Vaan kun tuossa lähi-
  kioskilla heittivät tikkaa rahasta joskus -50-60 lukujen taitteessa niin jäi
  mieleen sanonta: "Kuutti, seitti, kasi, Kalle Helinin peli". Ja silloin tuli ventti.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  9.1.2015 klo 19:46
  Selailtiin viinipiirissä kuukauden kirjaa. Juuri kolmannen kerran vihkaistu jäsen otti esille erään monelle tutun luettelon.
  Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä...näin me sen muistelimme menevän. Rouvaryhmän tarkkatietoa emme tähän tulleet hommanneeksi, istuntomme kun oli hieman epävirallinen, sanottakoon suoraan, laittomasti lumitöiden peitetarinalla kokoonkutsuttu.
  Kuitenkin uskoimme luulevamme, että kyse on morsiamen taisteluvarustukseen kuuluvista yksityiskohdista.
  
  Mitä tämä Mauriin ja Mauri tähän kuuluu?
  
  Kuuluupa hyvinkin. Kun ottaa luettavaksi uuden Sariolan, on kuin mainittua luetteloa alkaisi käsitellä. Sinistäkin löytyy, mutta mieluummin sen tilalle ottaisimme vihreän ja ruskean (huh!) muodostaman kombinaation, niin usein tuo väriyhdistelmä kirjoissa jonkun päälle on puettu.
  
  Tämän luettelopohdinnan "jotakin vanhaa " kategoriaan sopii kuukauden kirjassa se toinen DI, rymistelevä rääväsuu, reheviä naisia ihannoiva mutta työhön ryhtyessään kuitenkin todellinen tehopakkaus Otso Vuotso.
  Siinähän on ilmetty Oskari Ohtola, lainopin ylioppilas, Erkki Tuuloksen opiskeluaikainen kämppäkaveri.
  Sopii katsoa, sanoi Reivin Eero professorille.
  

• ---

  Matti Nummenpää

  9.1.2015 klo 22:55
  Lainopin ylioppilas - myöhemmin varatuomari O.Ohtola onkin mielenkiintoinen tapaus. Erilaisilla nimillä ja erilaisissa yhteyksissä tämä herra Maurin yhteydessä esiintyy.
  Intendentti vuoden vaihteessa muistutti aiheista, joista on toivottu tarkempia tutkimuksia. Ei ole vielä ilmoittautunut ketään minkään aiheen pariin askartelemaan. Lisätään luetteloon elämäkerta Oskari Ohtolasta. Hänellä on esikuva, jonka nimikin Maurin muisteloksissa mainitaan. Käytetään nyt tässä kuitenkin tätä Oskari -nimeä. Oskari oli lainopin ylioppilas M. Sariolan opiskelukaveri - ei ilmeisesti kuitenkaan kämppäkaveri. Tuttavuus uusiutui siellä pohjolan perillä, missä Mauri toimi opettajana ja todellisen Oskarin puoliso kunnanlääkärinä. Tilanteet menivät siis vähän eri järjestyksessä tosielämässä kuin kirjassa "Ei loitsu eikä rukous". Puoliso muistutti kirjan Annikkia. Sanotaan nyt tosielämän nimikin, kun se on niin kaunis: Marja Terttu Kulta O. Oskari oli se, joka esitteli Erkki Tuuloksen (edelleen kirjan nimillä) Maurille Rovaniemen asemalla.
  
  Otetaan nyt sitten vuoden alkajaisiksi tietokilpailukysymyskin. Ketä tai mitä olivat Martti ja Soili? Kysymys liittyy herra Ohtolaan.
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.1.2015 klo 14:36
  Kaivettiin urheiden ukkojen porukalla pilkit piirongista ja kokoonnuttiin jokainen omia teitämme kulkien kairat mukana Kirkkolahden rantaan. Oli parisuhteille kerrottu, että on kyseessä on mäyräkoirakoulun peuranjäljityskurssin loppukoe. Emme tiedä koska palaamme, toivottavasti kuitenkin.
  
  Rantasaunalla rohkeutta kerättäessä otin esille MS/Int.:n jakaman tehtävän. Muistaaks kukaan noita typpejä?
  
  Aluksi oli hyvinkin hiljaista. Sehän on kuin Turhapuron Uunon kanssa, että muisti palaa pätkittäin. Eräs puoliksi saamelaiseksi itseään väittävä, todistetusti (eli Rovaniemen raastuvanoikeuden monien merkintöjen mukaan)pohjoisessa kauan asunut kässehtijä muisteli entisessä asumakylässään laajasti puhutun Kaskelan Soilista. Kertoja ei kuitenkaan muistanut koskaan Soilia itse tavanneensa. No, näinhän parhaat legendat syntyvätkin. Kertoi, että muistelijasta riippumatta Soili mainittiin aina lempähenkiseksi ja uskolliseksi, kylän kaikkien asukkaiden rakastamaksi eläjäksi. Oudompia kulkijoita kuulemma vähän vieroksui.
  
  Martteja oli sitten tietopiireissämme useitakin. Oli Ahon Martti, menestyjäsotilas, oli Luther, joka paavin suututti..
  Porukassamme on eräs hiljainen, lähes arka kaveri, ties missä maailman kolkissa kiertänyt levoton heppu. Mies puhuu vähän, mutta kuulee paljon. Saatuaan jumprun väkevöityä pihlajanmarjamehun käymistuotetta, alkoi tämä hissukka muistella erään asumapaikkansa kuuluisuutta, Vartion Marttia. Ei yksilöinyt hahmoa tarkemmin, mutta mainitsi jossain sahalla kiramon kuljettajana aikoinaan työssä ollessaan Martin tavanneensakin. Jonkinlainen syvä kunnioitus tätä Vartion Marttia kohtaan huokui tämän aran Ahasveruksen kertomuksesta.
  
  Ei tästä kysymyksestä sen tolkumpaa kuitenkaan tullut.
  Otettiin heittoliinat ja naskalit mukaan ja painuttiin jäälle. Soili ja Martti oli jo unohdettu. Ukkojoukosta kuului vain moniääninen hyräily: " kaloja mä sulle tuonkin, suuria ainoastaan..."
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  T H

  11.1.2015 klo 12:38
  Martti ja Soili??? Jotenkin nyt raksuttaa että Kai Ohma toi Maurille koiran-
  pennut jotka jossain vaiheessa saivat nimen Rex ja Soili. Kirjassa Mauri Sariola
  aika velikulta on sivulla 148 jotain mainintaa asiasta.
  
  Vaan lienen täysin hakoteillä?

• ---

  Matti Nummenpää

  11.1.2015 klo 15:59
  Hyvin olette molemmat, sekä TH että Seramblerin yhteistyökumppanit, tunnistaneet kyseiset sisarukset.
  Sariolan muistelmateoksen Suruton Sariola sivulla 68 alkaa luku "Veitsenheittoa Lompolon koululla". Sivulla 72 kerrotaan kuinka Kai Ohma toi Maurille tuliaisiksi kaksi koiranpentua ja viiden litran pirtupullon. Koirien rodusta Mauri käyttää sekä nimitystä "susikoira" että "Schäfer". Kevään koittaessa Maurin veri taas vaati lähtemään muualle. Koirista oli huoli. Toisen koirista hän vie Oulaisiin Väinö Kaskelalle (sivu 78). "Tuon nartun. Sen nimi on Soili. Ja se on... Minä näen Kaskela keskeytti. Jätä se tänne." Toisen koiran Mauri vei opiskelutoverinsa Tuure Vartion kotiin. Vartio esiintyy Joka tuulen kylvää kirjassa nimellä Partio. Tuure ei ollut kotona, mutta leskirouva Alma Vartio istui keinutuolissa tutkien hartauskirjaa. "Toin teille koiran, ilmoitin jo kynnykseltä. Vanha rouva kohotti silmälasit otsalleen ja katsahti terhakkaa ja sopusuhtaista Marttia. Vai että meille koiran? Niin, nähkääs... Kun minulla ei ole kotia. Mutta minä selviän kyllä ilmankin. Koiralla sitä vastoin täytyy olla koti.
  Hyvän kodin Maurin mukaan molemmat koirat saivat. Samoin kuin ensimmäisen avioliiton kriisivaiheen aikana pois annettu siamilaiskissakin.
  
  Soili -nimi saattaa hyvinkin olla annettu Lompolon koulussa Maurin oppilaana olleen Soili Juholan mukaan.
  
  Aika velikulta -kirjassa on pientä eroavaisuutta Maurin omaan tekstiin. Tuure Vartion äidin nimeksi mainitaan Ida ja uroskoiran nimeksi Rex. Mauri itsekin puhuu toisessa yhteydessä Rex-koirasta. Maurin exlibriksessä on kuvattu lapin maisema kelopuu ja ulvova koiramainen eläin. Mauri Sariola on itse antanut merkille kolme erilaista selitystä. Yhden mukaan siinä kuuta ulvoo Rex, joka tuntee itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Maurikin. Tämä tapahtuma on siis eri yhteydestä kuin lompolon koulun opettajavuosi. Toisen selityksen mukaan merkissä on "Rimakan Jannen aavekoira". Tämä on yhden Maurin kirjoittaman lehtinovellin nimi. Kolmannessa selityksessä puhutaankin jo Sudesta (Susikoski).
  
  MS / Int.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  12.1.2015 klo 21:44
  Kirjoista poimiutuu luettaessa yksityiskohtia, jotka jotenkin kytkeytyvät omaan kokemusmaailmaan. Siksipä niihin tulee kiinnittäneeksi huomiota ehkä enemmän kuin asiat sinänsä ollenkaan ansaitsisivat tai mitä kirjoittaja on tekstia luodessaan ajatellut. Niin käy tämänkin teoksen kanssa.
  
  Kuukauden kirjassa on kuvaus viskiksi mainitun peikkojuoman vaikutuksesta miehen mielenkulkuun.(Toki naisnäkökulmakin olisi kiinnostava kuulla joskus, viskin voi halutessa korvata jollain muulla estonpoistajalla). Selviää, miten asioiden arvotukset muuttuvat kun ollaan ohittamassa vaihetta "Hei, baarimestari, tule täytä lasini, vie tyhjät pullot hemmettiin, kyllä enemmänkin juodaan..".
  Tarkoitan aikojen alusta itsellekin tutun tuntuista tilannetta, jossa Englannista sankarina palannut Laanila lähtee juomaan päänsä täyteen. Aluksi ei mikään huvita, mutta katsotaanpa kun,,,(3.painos, sivu 179 - 180, vilkaisee sieltä)
  Saattaa olla niin, että tässä Kirjailija on voinut ladella liuskoille ihan omakohtaistakin näkemystä. Ilmiö on ehkä muillekin tuttu ainakin jossain laajuudessa.
  
  Volkswagenin mainitseminen saa aina sensorit kilkattamaan. Tämän kirjan volkkari sai minut erikoisilla, (ettenkö sanoisi oudoilla, no, enpä sanokaan) ominaisuksillaan hyvälle tuulelle.
  Laanila törmää Johannes Angeloksen taistelumaisemissa Ilse-neitoon, jolla on varmaan hervottoman Herbie-kuplan esi-isä. Laanila pääsee puikkoihin: "tunsin Volkswagenin erinomaiset ajo-ominaisuudet entuudestaankin, --- se uhkui ketteryyttä ja kiihtyi nopeasti.." Vähän myöhemmin Ilse on lähdössä autollaan: "Hän käynnisti äkkiä moottorin. Mutta se kävi niin äänettömästi, että kuulin hänen sanovan..."
  Tässä jää nyt miettimään, onko Mauri tuota kirjoittaessaan tuuminut että siinähän hymyilette, vai oliko kyseessä ajankohtaan sopiva lipaisu maahantuojan ilahduttamiseksi. Kaipa se noita aikoja oli, kun Sariolan perheessä VW:lla ajeltiin, en ryhdy nyt asiaa tarkistamaan.
  
  Münchenin lentokentällä tapahtuvassa kohtauksessa kuvataan kiintoisasti ajan tapoja. Laanila ja Ilse seisovat kiitoradan päässä. Koneet jyrähtelevät käyntiin siellä täällä. "...omani seisoi vielä takanani, mutta hetki sitten oli kovaääninen kuuluttanut senkin lähtövalmiiksi. --- Lähdin koneeseen. Näin ahtaasta ikkunasta, miten Ilse oli siirtynyt kiitoradalta nurmikolle..."
  
  Sitten kippari työntää kahvat eteen, ja varmaan Ilsen tukka tuulettuu.
  Että sellaista oli toiminta siihen aikaan isolla eurooppalaisella lentoasemalla kiitoradan päässä, siellä missä lentäjän pojan mukaan "on taivaassa reikä".
  
  Muistakaapa nykymatkustajat pakata hammastahnat ja tuliaissinapit ohjeiden mukaan!
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Matti Nummenpää

  12.1.2015 klo 23:14
  Kyseisessä tilanteessa insinööri Laanila närkästyy suomalaisesta alkoholipolitiikasta oltuaan ulkomaankomennuksella, missä kohtelu oli toisenlaista. Viidessäkymmenessä vuodessa ei Suomessa tilanne ole muuttunut. Muutama vuosi sitten olin - vieläpä sariolaseuran tehtävissä - matkalla tarkastamaan sen vuotisen vuosijuhlan hotellia. Matkalla poikkesin kahvitauolle. Paikassa oli anniskeluoikeudet. Edelläni asioiva herrasmies oli ottanut kahvin ja pyysi tuplakonjakkia. Kävi kuten insinööri Laanilan. Eipä saanut. Pyysin tarjoilijalta: "saanko yhden konjakin". Tämähän onnistui ja edellä oleva kysyi saako maksaa konjakkini. Tämäkin kävi päinsä. Menimme pöytiimme ja siirsin konjakkilasini herran pöytään. Tämä kaatoi sen oman konjakkinsa päälle ja siemaisi molemmat kerralla. Hyvin näytti olevan tarpeeseen. Herralla oli kapeanilkkainen seuralainen, jonka poven viivat olivat kohdallaan joten rattijuopottelusta ei ollut kysymys.

• ---

  nimimerkki

  T H

  13.1.2015 klo 18:18
  Seramblerin mainio kuvaus Laanilan humaltumisesta pitää paikkansa mo-
  nessa tapauksessa. Onhan sanonta, että juodaan naiset kauneiksi. Ehkä
  siinä vähän Maurin omiakin kokemuksia?
  
  Volkswagenista on paljon kuvauksia Maurin kirjoissa. Mainittakoon, että ko. Cabriolet - malli oli tehdastekoisena tuolloin 7 senttiä korkeampi ikkunata-
  soltaan eli vyötärölinja oli ylhäällä. Siinä istui pieni henkilö korviaan myöden
  näkymättömissä.
  
  Volkswagenin maine oli käyttäjien keskuudessa korkealla. Testaajat eivät
  olleet aivan samaa mieltä auton ominaisuuksista. Myös Mauri muisti mainita
  näistä VW;n erinomaisuuksista. "Pyyhkäisin tiellä matelevan Morris Minin
  ohitse." Todellisuudessa autojen suorituskyvyt olivat Minin eduksi kaikissa
  testeissä.

• ---

  Matti Nummenpää

  22.9.2018 klo 09:27
  Eilen, 21.9.2018, "Puhelinlangat laulaa" -ohjelmassa radiossa eräs herrasoittaja innostui keskustelemaan kirjoista. Erityisesti Antti Tuurin romaanista, jota hän oli allkanut lukea. Tässä yhteydessä hän kysyi juontaja Olga Ketoselta mistä Antti Tuuri oli saanut ajatuksen ammatinvalintaansa. Hänhän on, paitsi kirjailija, myös diplomi-insinööri. Olgan ilmaistessa tietämättömyytensä tästä asiasta herra kertoi: Tuuri oli lukenut Mauri Sariolan kirjan "Maailman pitkä sivu" ja tästä innostuneena hän oli myös opiskellut insinööriksi. Tämähän on aivan tosi juttu. Antti Tuuri on sen minulle henkilökohtaisesti kertonut kahvikupin äärellä.
  
  Toivelmusiikkina oli Finntrion "Ei koskaan selvinpäin".
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  26.9.2018 klo 10:48
  Syö säästäen sammakko savea, sillä maailman sivu on pitkä. Usein Maurin kirjoissa meikäläistä häiritsee, kun tarina on yhtä pitkää kuin leveääkin. Silloinkin, kun siltä odottaisi jonkinlaista tosiasioissa pitäytymistä. Surullisimpana esimerkkinä lennokas muistelmakirja, jossa Sariola on kieltämättä suruton eikä muista edes kirjoistaan tehtyjen elokuvien nimiä - elokuvia oli siihen aikaan tehty kaksi. Kirjassa on paljon muutakin tuulesta temmattua.
  
  Joskus virheet ovat hauskojakin, kuten tässä insinööri Tuuriakin inspiroineessa romaanissa ja lieneekö tässä Arvin ja Ahmedin tapauksessa myös suomalaisen paperikoneteollisuusviennin menestyksen salaisuus: "Eräänä päivänä meille syntyi pieni kina. Tulin maininneeksi, että Suomessa käytettyjen suurimpien sanomalehtipaperikoneitten rataleveys saattoi olla yli 8 kilometriä ja nopeus 700 metriä minuutissa. Hän suvaitsi epäillä puhettani paroni Munchausenin jutuksi ja katsoi ilmeisesti samalla, että halusin kerskua sekä henkilökohtaisesti että lisäksi syöttää hänelle satuja oman kotimaani teknillisestä etevämmyydestä. Kun hän alkoi väittää vastaan ja kohautella olkapäitään, annoin tahdikkuussyistä periksi, mutta hän pani asian korvansa taakse.".

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  27.9.2018 klo 19:29
  Kunnioitettu kanssakirjoittaja puttonen kiinnittää huomiota ilmiöön, joka ei todellakaan ole Sariolan laajassa tuotannossa aivan vieras. Kun rapataan, niin roiskuu. Kahdeksan kilometrinen paperikoneen tela antaa aiheen paitsi hämmastellä suomalaisten koneenrakentajien kykyjä, myös pohtia jälleen kerran sitä, onko Gummeruksella käytetty kustannustoimittajan palveluja Sariolan käsikirjoituksen tullessa, tietysti jälleen ns viime tingassa. Kyseessä on toki ilmiselvä lapsus calami, tai jos nyt välttämättä halutaan, niin sitten se Maurin lemmikki aberratio ictus.
  Vastaavasta huolimattomuushyllystä on Eva Braun/Erich Kempka -kirjassa oleva maininta maahan putoavasta pommikoneesta. Siellä "satojen tonnien massa" syöksyy maahan, ja pitää tullessaan kovaa kohinaa. Suuret olivat sen sodan hankkeet ja pommarit, mutta ei sentään noin suuret.
  Sattuuhan näitä. Sattuu nykykirjoittajillekin. Erityisen vaarallisia ovat uutisten suoltajille nämä suuruusluokkaa hahmottavat asiat. Olen havainnoinut kilolitran; siinähän ei tosin ole mitään väärää, harvemmin se vaan on käytössä. Kalorista kirjoittavat ns asiantuntijatkin, vaikka tarkoittavat kilokaloria; mitäpä moittimista siinäkään on kun kuulemma "kaikki tietävät, mitä tarkoitetaan". Kuitenkin jos aviisiin kirjoitetaan, että moottoripyöräpoliisi ajoi kiinni supermömmöissä olleen kaaharin, jonka nopeudeksi mitattiin 210 metriä tunnissa, niin jopa toimitussihteerin puhelin alkaa laulaa. Vaikka kaikkihan sen tietävät....
  Oikein rakas termi minulle on kuutiolitra. Ihan oikeasti olen sen lehdestä lukenut. Mietittiin PMVS:n annosteluastiatoimikunnassa asiaa, ja päätettiin tehdä kuivasta katajasta kuution muotoinen astia, johon mahtuu kaksitoista jumprua ja tipat päälle. Kas, siinä meillä kuutiolitra.
  Eikun mittailemaan.
  

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  7.2.2025 klo 21:07
  Muistan hatarasti tämän romaanin joskus lukeneeni. Tai sitten en. Luulin jo kaikista Maurin julkaistuista kirjoista jotain viisastelleeni, mutta yllätyksekseni huomasin, että olen tainnut tämän kokonaan unohtaa kommentoida. Joten koetetaanpa nyt.
  
  Tämä kirja kuuluu Maurin ns. "ammattiromaanien" sarjaan, sellaisiahan hän väänsi ainakin lääkäreistä, lentäjistä, laivapäällystöstä ja tietysti juristeista. Tällä kertaa siis diplomi-insinööreistä. Tarkoituksena on arvatenkin ollut tämänkin ammattiryhmän työskentelyä ja elämänmenoa kuvata fiktiivisessä muodossa, romaanina. Eikä Mauri siinä pyrkimyksessään täysin epäonnistunutkaan; odottamattoman syvällisesti hän pureutuu jopa ihan ammatilliseen puoleen.
  
  Tarina kertoo nuoresta vastavalmistuneesta dipl.insinööristä, joka löytää työpaikan paperiteollisuusyrityksessä ja pääsee vuoden harjoittelun jälkeen tavoittelemalleen ulkomaankomennukselle, ensin melko merkilliseen tehtävään Englantiin ja pienen tauon jälkeen vetämään paperikoneasennusta Turkkiin. Englannissa tehtävänä on salaa valvoa toisen suomalaisyrityksen suorittamaa paperikoneasennusta muka lähiyliopiston stipendiaattina. Aika keinotekoiselta moinen tehtävänanto nuorelle miehelle tuntuu, liekö Maurilla ollut tältä osin tiedossa jokin todellinen esikuvatapaus? Turkissa tehtävä on sitten paljon uskottavampi, vastata paperikoneen asentamisesta ja käyttöönotosta.
  
  Romaanin rakenne on selkeästi kaksijakoinen, koostuen em. kahdesta kertomuksesta. Hieman ne nivoutuvat toisiinsa päähenkilön ja muutaman muun henkilön kautta, mutta olisivat ne voineet hyvin tulla julkaistuiksi erikseenkin, vaikkapa pitkinä novelleina tai pienoisromaaneina. Luettavuus on hyvää, vaikka välillä kieltämättä hieman väsyttävää tarpeettoman monisanaisen kuvailun ja selittelyn vuoksi. Kerronnan hitaus ja tasapaksuus vaivaavat: puuttuu vauhti ja kunnolliset kohokohdat. Vuoropuheluissa on tälläkin kertaa paljon sellaisia ilmauksia, lauserakenteita ja sanankäyttöä, että on vaikea uskoa kenenkään sillä tavoin ajatuksiaan puhekielessä ilmaisevan.
  
  Epäuskottavasta episodista jäi erikoisesti mieleen Englannissa sattunut päähenkilön ja paperikoneasennuksesta vastaavan suomalaisen dipl.insinöörin (päähenkilön opiskelutoveri muuten) yhteenotto, jota varten riitapukarien piti ajella kahdestaan kilometrikaupalla syrjäiselle öiselle nummelle, jotta olisi voitu pitää oikein kunnon turpaanvetokäräjät. Noinko olisi tosiasiassa erimielisyydet vieraalla maalla tuttujen maanmiesten kesken ratkottu? Ja jos olisikin, niin olisiko pitänyt noin vaikea toteutustapa kehitellä? Olisihan semmoisen voinut hoitaa vaikka lähikujalla.
  
  Päähenkilö on Maurin luomaksi hahmoksi mielestäni aika poikkeuksellinen. Hän on elämäntavoiltaan maltillinen, alkoholin suhteen varsin kohtuullinen; käytös on lähes poikkeuksetta hillittyä ja varovaistakin. Jopa jonkinlaista humanismia tuntuu ajatusmaailmastaan löytyvän. Uransa ja elämänsä suhteen hän on suunnitelmallinen, työssään ehdottoman ahkera ja tunnollinen. Suhde vanhempiin ja etenkin isään nousee tarinassa näkyvälle sijalle. Naissukupuoleen hän suhtautuu siivosti, hieman etäisesti ja arastelevastikin, ehdottoman kunnioittavasti kuitenkin, mikään naistenmetsästäjä hän ei missään nimessä ole. Ei hän ole ruumiinrakenteeltaankaan kookas eikä roteva, pikemminkin heiveröinen. Tarpeen vaatiessa se ei kuitenkaan estä häntä käyttäytymästä fyysisestikin rohkeasti. Mitään sellaista veijarimaisuutta ja epäonnisuutta ei hahmosta kuitenkaan löydy mitä esim. toisesta Maurin "humanistista" Matti Viimasta.
  
  Mutta tietysti tarinaan pitää sentään joitain naisiakin löytyä, vaikka nämä eivät sankarimme tähtäimessä jatkuvasti olekaan. Tässä asiassa Mauri pitää tyylinsä: Englannissa ihastuksen kohteeksi löytyy kymmenen vuotta vanhempi lady, Turkissa lähes kymmenen vuotta nuorempi saksatar - mutta ei vahingossakaan päähenkilön kanssa edes suhteellisen saman ikäistä. No, tämähän on tuttua Mauria tämä. Mutta vaivaannuttavaa luettavaa ainakin itselleni on Maurin tapa näitä ihastumisia kuvata. Ei niinkään siksi, että nuo kuvaukset vievät romaanin sivumäärästä ison siivun vaan sen vuoksi, että kuvailu on niin mahdottoman ylevää, ihanteellista ja melkeinpä lepertelyä. Mahdotonta ujoutta, kursailua, empimistä ja pidättyvyyttä. Ihastuksen kohteena oleva naiset ja etenkin saksatar ovat eteerisiä, ihanteellisia ja etäisiä, vailla vikoja ja puutteita, kaiken arvostelun yläpuolella. Ainakin minua tällaisten kuvailujen lukeminen lähes nolottaa. Mutta ei ole tämä kirja ainoa Maurin tuotannossa, jossa tätä samaa joutuu kärsimään. Naisseikkailuja tässä kirjassa harrastavatkin muut kuin päähenkilö: tämän oma isä, opiskelukaveri ja lähin esimies. Aviollinen uskollisuushan ei sisältynyt Maurin teosten arvomaailmaan mitenkään korostetusti...
  
  Ihmettelyä aiheuttaa ainakin itselleni jälleen tuo kirjan nimi. Mikä merkityssisältö sillä on? Miten se kuvaa romaanin sisältöä? Mitä kirjailija haluaa sillä kertoa? Minulle se ei avaudu. Tosin aika montaa Maurin romaania vaivaa tämä sama nimen ja sisällön vastaamattomuus tai epäselvyys.
  
  Mauri on varmaankin koettanut saada tässä kirjassa aikaan jonkinlaisen kehityskertomuksen. Nuoren insinöörin kasvun kovan tason ammattilaiseksi omalla alallaan. No, ehkä tuommoinenkin kehitys romaanista hahmottuu, mutta kovin vaisusti ja hämärästi se tapahtuu, jotenkin toissijaisen oloisesti. Tuntuu siltä, että kirjailijalta on ollut tämä ns. johtoajatus hieman etsinnässä koko ajan. Jos ei ajatuksissa, niin ilmaisussa ainakin. Kertomuksen juoni ei lukijalle oikein hahmotu, luku-urakan loputtua joutuu kysymään itseltään, mikä oli kertomuksen "pihvi", sen ydin. Voisi jopa ajatella, että perimmältään olisi kyseessä kuvaus isän ja aikuistuneen pojan suhteen selkiytymisestä, mutta en oikein tämmöistäkään ydintä osaa tarinasta löytää, vaikka aivan lopun kohtaus sellaista ilmaisee. Suhteellisen sujuvasti kirjoitettua ja helppolukuista viihdetekstiä tämä kyllä on; toisaalta, ei se paljoa mieleen jätä, ja tuskinpa sen pariin tulee palattua. Arvosanaksi Sariola-asteikollani (4-10) annan 7.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »