Lukupiiri

Tammikuu 2020, Kohtalokas Itämeren risteily

• ---

  Matti Nummenpää

  31.12.2019 klo 09:30
  Takakannen teksti:
  
  "Kohtalokas Itämeren risteily" on ehkä toistaiseksi paras Sariolan korkeatasoisista ja kansainvälistä tunnustustakin jo saaneista dekkareista. Selkeästi ja sattuvasti piirretty ihmiskuvaus ja ympäristön luonnehdinta tukee omalta osaltaan erittäin nokkelasti mutta samalla johdonmukaisesti rakennettua juonta ja jännittävää tapahtumasarjaa. Teos poikkeaa totutusta, mutta se on kuitenkin täysin rikkeetön salaposliisiromaanin 'sääntöjen' kannalta.
  Sinisenä kimmeltävä meri, lokkien nauru ja huolettoman lomaseurueen ilkamointi muodostavat tutun kotoisen mutta samalla omalaatuisen taustan murhalle. Tämä kirja jää luettuna kauan mieleen ja on teos, joka varmasti luetaan kerralla.
  
  MS / Int

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  4.1.2020 klo 01:32
  Asetelmat tuttuja myöhemmistä kirjoista. Toisensa tunteva seurue rajatuissa tilassa, tällä kertaa risteilyllä. Öykkärimäinen rakennusurakoitsija (Latvala) nuoremman vaimonsa kanssa. Kovaluonteinen ja ulkoisestikin vastenmielinen liikenainen ( rouva Vaaja), jolla ”nuttuskehvelimies”. Viiskymppinen on ikääntynyt ja seitsemänkymppinen vanhus (kamreeri Jaatinen), tosin sairauksien runtelema.
  
  Visbyn kirkonraunion ympäristön kuvaukset ja musiikkinäytelmän musiikin kuvaukset Maurille tyypillistä, muuhun kirjan tyyliin päälleliimatuntuntuista maalailua.
  
  Tuomari Lindqvistin vaiheiden kuvailussa taas hieman Maurille myöhemminkin tyypillistä aikajanahaparointia. Isä oli kuollut kymmenen (ei esimerkiksi kymmenisen tai reilut kymmenen) vuotta sitten pojan ollessa 16- vuotias. Suoraan jatketaan pojan vaikeista vaiheista ylioppilaaksi ja varatuomariksi 28- vuotiaana ja nyt (kirjan tapahtuma-aikaan) hänellä oli asiakaskuntansa vakiinnuttanut menestyvä asianajotoimisto, johon varmaan siihenkin olisi kulunut vielä muutama vuosi.
  
  Mauria myös ruokailukuvaukset metianturoineen, lampaarintoineen (Epigrammes), lohineen, savunaromisine viskeineen ja viineineen. Itselläkin vesi herahti kielelle niistä lukiessani.
  
  Etsivä Harrilla oli vihertävä solmio, harmi ettei pick pick- kankaasta tehdyn puvun väriä luonnehdittu (ruskeahkoksi).

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  6.1.2020 klo 21:32
  Tuli mukava tunne kun pitkästä aikaa sai Sariolan kanssa risteillä. Ihan kuin tapaisi vanhan tuttavan. Näinhän Magisterikin jo edellä totesi. Kiitos intendentille kirjan valinnasta.
  Niin, hyvää vuodenjatkoa kaikille!
  Pohdittiin PMVS:n loppiaislopetuksessa tuota Cassiopeia-laivaa, siis sitä, että mikä "risteilijä" on ollut Maurilla kirjaa tehtäessä esikuvana. Erään jäsenemme pikkusisko on ollut aikoinaan kipinänä. Hän esitti, että sopisi olemaan s/s Kastelholm, joka noihin aikoihin oli Itämeren liikenteessä ja sopisi mitoiltaan Cassiopeiaksi. Joku lukupiiriläinen varmaan tietää tarkemmin.
  
  Toinen MOT eli mikä oli tutkittavana -juttu on tuo pick-pick puku, josta Magisterikin mainitsi. Meilläpä ei ollut oikeastaan mitään kuvaa moisesta asiasta. Otettiin jumpru ja toinenkin, asia ei auennut.Tuli jo mieleen, että ollaan ihan pik-nikillä eli aivan pihalla. Sitten tuli pelastava "deus ex machina" joka ei ollutkaan "aberratio ictus" vaan kauan sitten Suureen ja Mahtavaan puoli miljoonaa päällystakkia myynyt vaatetustehtailijajäsenemme. Hän muisteli, että pick-pick olisi vanhan italialaisen tehtaan lanseeraama hieno kangaslaatu, sata villaa, ainakin silloin kun hän asiasta oli kuullut. Sitä ei hänen mukaansa ollut niissä junakuormissa, joilla suomalaisen vaatetusporhojen taskut aikoinaan täytettiin. Teryleen, teryleen... Lupasi ottaa tarkemmin selvää.
  
  Tulkitsimme pukuasiaa kanssakirjoittajasta poiketen. Oliko se vihreä solmio ja pick-pick puku sittenkin aina niin tyylikkään Mercedesmiehen asuna?
  
  Kirjassa on herkullista kuvausta eri-ikäisistä ja -luonteisista ihmisistä. Kuinka vanha, raihnas tai pahaluonteinen joku voikaan olla... Palataan näihin kun keskustelu arkiajan koittaessa viriää.
  

• ---

  Matti Nummenpää

  6.1.2020 klo 22:58
  Ehkä annamme Maurin itsensä vastatata. Suruton Sariola s. 176:
  Minä nousin vähin äänin Turun junaan ja astuin pieneen somaan laivaan. Valtamerikin oli kutistunut Itämereksi, mutta vanha kunnon Kastelholm oli todella hyvän ajan herrasväen laiva. Olen ikuistanut sen Cassiopeian nimellä nuoruuden vilpittömyydellä kirjoittamassani teoksessa Kohtalokas Itämeren risteily. Haikea nostalgia käväisee mielessä aina kun muistan tuon soman pikkulaivan. Hytitkin olivat niin pienet, että matkatoverini Ermo Ennevaara erehtyi luulemaan sellaista varastosuojaksi. Heitettyään krokootiilinnahkaisen matkalaukkunsa sisään hän kääntyi kysymään stuertilta:
  - Ehkä ystävällisesti näytätte minulle hyttini?
  - Mutta tässähän se on...
  - Kuinka?
  - Herrojen hytti.
  - Herroja kyllä ollaan. Mutta hytissä on tullut konstruktöörille desimaalipilkkuvirhe.
  ---
  Ja tarina jatkuu. Tulee juttua tulkkauksesta ja ranskalaista perunoista.
  
  Aamulla oli laskussa: Oks. 2.000 markkaa.
  - Ox? Olenko minä syönyt tällä matkalla härkääkin?
  
  MS / Int.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  10.1.2020 klo 22:41
  Kirjassa on paljon herkullisia kuvauksia ja kohtauksia. Osassa kuvataan tapoja ja olosuhteita. Saadaan hyvä katsaus 1950 -luvun loppupuolen Suomeen. Milleniaanit olisivat ihmeissään tätä lukiessaan. Mitä, ei ollut Flooraa?
  Kun piirissä aikoinaan luimme Laukon pajasta tullutta Keltaista kummitusta, keskusteltiin siitä, miten jumalattoman vanha ja hoiperteleva tassuttelija on vetistäväsilmäinen 60 -vuotias kultaseppä.
  Nyt saa kamreeri Jaatinen vielä rankemman vanhuuskäsittelyn (on tosin jo seitsemänkymppinen ja sairas, mutta sääliksi kyllä kävi tuo kuvailu) Sekään ei ole reilua, että hänen nimensä muuttuu matkalla Vaajaksi ( 3.painos, s. 225). No, muistamme, että Kirjailija oli tuota luodessaan elämänsä kunnossa oleva kuolemattomuuteen uskova alle kolmevitonen...
  
  Kirjassa on Maurimaiseen tapaan perusteellista ihmisten kuvailua. Runsas (nais)ihminen tuntuu olevan kirjoittajalle mieluinen kohde. Miehellä puku istuu, on hyvin silitetty. Solmio ja silmien väri tulee selväksi. Nyt on nuorella varatuomarilla harvinainen virhe täydellisessa ilmiasussa: hampaat eivät olekaan ihan moitteettomasti hoidetut.
  
  Teitittely on ollut tuohon aikaan ajan (hyvä) tapa. Puoli kirjaa kesti, ennenkuin ahtaassa hytissä asuville kaveruksille etunimet löytyivät. Totean nyt tässä, että kannatan yhteisössämme vielä löytyviä teitittelyn rippeitä, ja noudatan tätä oman tilannetajun mukaan...vieras aikuinen ja sinutteleva nuori puhelinmyyjä on minulle kyllä Te.
  Lukupiirin palstoille on vuosien varrella poimittu Maurin teksteistä tunnelmapaloja, usein luontoon liittyviä kuvailuja. Tässä kirjassa niitä on "tavallistakin" runsaammin. Hersytyksistä osa on jopa, kaikella kunnioituksella kirjoittajan taituruutta kohtaan sanottuna, läyryävää makeilua lähestyviä.
  
  Pitää lopettaa.
  Joku etiäinen(eli rouva S.) muistutti kirjassa mainitusta Mannerheimin elämänohjeesta: "Hålla käften och titta på". Niin, että antaapa olla nyt. Menen lukemaan Jussi Vareksen seikkailuista. Ryypätään sielläkin.

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  27.1.2020 klo 01:10
  Mitäpä tähän on lisättävää, paitsi että puhun omista kokemuksistani Kristina Cruisesin laivoilla. Saan olla kiitollinen, että niillä on tullut kynnettyä paitsi kohtalokas Itämeri myös lähes kaikki Välimerien perukat ja osa Atlantiakin.
  
  Suunnitelmissa on vielä yksi matka, joka olisi Atlantin ylitys Queen Mary 2:lla. Pakko ostaa paluumatka, koska pelkkä menolippu on kalliimpi.
  
  Tuo Cassiopedia näyttäisi olevan pienempi alus, vastaten Kristina Brahea, jonka kyydissä matka vei Viipuriin. Valitettavasti se kaupunki on liian lähellä Helsinkiä.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  4.2.2020 klo 21:24
  Todettiinkin jo edellä, että Mauri kuvaa henkilöitään hartaasti ja usein säälimättä. Lukijalle syntyy sym- ja antipatioita ihan sen mukaan, mitä kirjailija haluaa. Kylläpä on sietämätön tuo Vaajan akka, Latvala taas on öykkäri, jonka kuumissa käsissä elämä sulaa jään tavoin vallankin jos Hennessy on halpaa.
  Entäpä tämä Latvalan henkilääkäri, menestynyt nuori lääketieteen lisensiaatti Kirsti! Välillä hommissa kirurgisella klinikalla, sitten omalle vastanotolle tienaamaan. Ja siten ne piirteet, niistähän Sariolan tuotannossa henkilöistä päätellään usein ja paljon; "..silmien vilkas eloisuus ja herkkäviivainen suu antoivat miellyttävän, älykkyydestä kertovan leiman..." Oikein kateeksi käy. Niin nuori ja niin menestynyt
  Helpotti tuo kateuden pirun ote hieman, kun pieni inhimillinen piirre pilkahti tohtoristakin. Matkan alkajaispäivällisen mittaan Liebfraumilch saa kamreerin runoamaan. Kirsti-tohtori tunnistaa säkeet. Vaikka Apollo varmaan onkin onnellinen, kyllä runo taitaa olla kuitenkin Hymyilevä Apollo. Se, että kamreeri viinipäissään siteeraa runoa vapaasti, on tietysti kamreerin oma asia. Oikaiskaa, jos meni väärin.
  
  Tämä ei ollut varsinainen asia. Toinen juttu askarruttaa tässä nyt.
  
  Lukiessa jotenkin yllätti Susikosken ajattelu ja käytös koskien esimiehen, varatuomari Karhuvaaran antamaa, ehdotukseksi naamioitua tehtävää. Susikosken konttoriin näet päsähti "iuvenis nepotismus"(nimitys tekaistu), josta piti muun työn ohessa kasvatettaman pystyvä poliisimies. Etsivä Harri astui näyttämölle.
  
  Se, miten ja millä silmällä Susikoski katselee edessään lehtiö polvella pikakirjoitusta piirtelevää nuorukaista, on mykistävä kuvaus. Käväisi mielessä roomalainen divaanilla lojuva, elähtänyt ökyrikas, joka katselee eteensä tuotua uutta seuralaispoikaa, nam. On pitkää, mustaa simäripseä, miehelle sopimattoman täyteläistä mehevää huulta, pehmeää, kohteliasta puhetapaa ja mielistelevää tarkkaavaisuutta. Iho on terve ja väri heleä. (Kannattaa vilkaista kirjasta, jos ei ole jäänyt mieleen) Mikä lienee saanut kirjailijan tuohon intoutumaan. No, kyllä Susikoski sitten itsekin huomaa, että ei tuo kriittinen ajattelu ihan oikeudenmukaista ollutkaan. Onhan pojalla sentään lainopillinen loppututkinto. Mutta pikakirjoitustaidostakin täytyy vielä irvailla.
  Komisario ei malta olla simputtamatta Harria jatkossakaan.
  Poika saa kuin saakin ajatuksia, löytää johtolankoja ja vaikuttaa osaltaan jutun selviämiseen. Susikoski joutuu tunnustamaan, että Harri ei olekaan niin saamaton ja kokematon kuin hän oli luullut, (vaikka pitikin tätä edelleen hankalana riesana). Harri olikin saanut tehdyksi Susikosken hänelle antaman vähäarvoisen tehtävän.
  Harri löytää sopivia adekvaattisia kausaaliyhteyksiä laajan tuttavapiirinsä ansiosta, ja juttu alkaa purkautua. Palkkionsa on suuri. Käsi ojentuu pöydän yli: "Olette tehnyt vallan peijakkaan hyvää työtä. Minä olen Olavi". Voiko nuori etsivä suurempaa kunniaa kohdata. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  28.11.2021 klo 21:05
  Pitkähkö, mukavasti ajankuvaa tarjoileva kertomus, jonka teksti on nautinnollisen sujuvaa luettavaa - jopa siinä määrin, että se jää kirjasta mieleen ehkä sen parhaana piirteenä! Juoni on melko suoraviivainen, eikä tarinan pituuden huomioon ottaen erikoisen tapahtumarikaskaan. Rakenne on loppua kohti tiivistyvä ja pientä jännitystäkin nostattava, tasapainoa häiritsee tosin pitkähkö johdattelujakso, lähes 70 sivua. Henkilögalleria on suppeahko, hahmot ovat kuitenkin elävästi kuvattuja. Eniten esille nousevat hyttikumppanukset Jaatinen ja Lindqvist; edellinen on jo ikääntynyt ja raihnainen eläkkeellä oleva kamreeri, jonka "silmin" koko kertomus varsin pitkään kulkee; jälkimmäinen taas on voimansa tunnossa oleva nuorehko lakimies, joka Sariolan juristien tapaan on mieltynyt hyviin ruokiin ja juomiin, ja jonka mielestä onnistuneeseen vapaa-aikaan kuuluvat näiden lisäksi kauniit naiset, hyvä musiikki ja rohkeat revyy-esitykset - historia- ja museonähtävyyksillä hän sen sijaan haistattaa pitkät (ss.117-118). Erilaisuudestaan huolimatta miehet tulevat varsin hyvin toimeen keskenään.
  
  Johdattelujakso on siis pitkä, eikä se sisällä varsinaisesti vinkkejä tapauksen ratkaisuun. Kyse on pikemminkin miljöökuvauksesta, kylläkin aika hyvästä sellaisesta. Rikos, jota ei tosin sellaiseksi heti tunnisteta, tapahtuu sivulla 88. Huomattavasti Mauri antaa tekstitilaa seisovan pöydän antimien kuvailulle (ss.19,22,28), mutta ei liene tuollainen pöytä vielä tuolloin mikään yleinen näky ollutkaan. Millään loistoristeilijällä tosin ei matkaa taiteta, esiin tulevat selvästi hieman alentuvassa ja pahoittelevassakin sävyssä hyttien vaatimattomuus (ss.9,14) ja laivan vaivaiset 50 matkustajapaikkaa (s.34).
  
  Mukavasti ajankuvaa vahvistavat maininnat Tukholman satamassa käynnissä olleesta Wasa-laivan nosto-operaatiosta (s.153) sekä Maurin "loistoautoiksi" tyypittämät, "Kööpenhaminan kadut täyttäneet Mercedekset, Porschet, Taunukset, BMW:t ja Volkswagenit". En noista kaikkia ole miksikään loistoautoiksi koskaan osannut ajatella, mutta ehkä ne tuon ajan itäautoihin tottuneista suomalaisesta sellaisilta tuntuivat. Taunuskin...?!
  
  Sivulla 156 laivan kapteeni suorittaa kuulusteluja rikosepäilyn johdosta. Tukholman satamaan oli tuolloin matkaa kai vajaan vuorokauden verran, ja sinne oli Suomesta tulossa poliiseja. En tiedä, oliko tai onko kapteenilla valtuuksia tai velvollisuutta tuollaisia kuulusteluja matkustajien keskuudessa suorittaa, mutta olisi kai joka tapauksessa ollut viisaampaa odotella laivan saapumista Tukholmaan ja jättää asia kokonaan ammattimiesten hoitoon? Varsinkin, kun näistä puhutteluista/kuulusteluista ei kai mitään konkreettista hyötyä tutkinnan kannalta ollut.
  
  Susikoski tulee mukaan vasta sivulla 161. Lähes ennätysmäisen myöhään siis.
  
  Sivuilla 172-179 on pitkähkö kuvaus Susikosken oppiin vasten tämän tahtoa "työnnetystä" nuoresta etsivä Harrista, joka lisäksi on sukua jollekin poliisijohtajalle. Komisario suhtautuu peittelemättömän ivallisesti ja töykeästi oppipoikaansa - vaikka jotkin tämän Leo Olavilta arvostelua osakseen saavista ominaisuuksista ovat aivan samoja kuin hänellä itselläänkin on, kuten esim. yletön tarkkuus oman ulkoisen olemuksen huolitelluudesta. Kovin hyvää kuvaa Susikosken taidoista kouluttajana ja esimiehenä ei synny, vaikka on hänen lopulta tunnustettava, että osaa Harri hommansa hoitaa siinä kuin muutkin.
  
  Sivulla 200 saavat jälleen yksityisetsivät "huutia". Niin usein tämä piirre Maurin tuotannossa esiintyy, että hänellä luulisi olleen jotain omakohtaista vahvan kielteistä kokemusta tämän ammatin harjoittajista. Ehkä olikin, avioeronsa tiimoilta? Tai sitten hän vain haluaa tällä tavalla korostaa poliisityön lakisidonnaisuutta ja myös sen ratkaisevasti suurempia valtuuksia ja siten mahdollisuuksia ratkaista rikoksia.
  
  Syyllisiä tuntuvat olevan jälleen lähes kaikki kertomuksessa esiintyvät, varjoa heitetään jokaisen päälle. Loppua kohden tarina hieman "puuroutuu", se muuttuu pikkuisen sekavaksi lukuisine puhutteluineen ja yllättävästi esiin putkahtavine uusine todistajineen ja uusine muistikuvineen. Ehkä luin romaania liian nopeasti, mutta kirjan viimeistä neljännestä läpi kahlatessani alkoi mieleen hiipiä jopa lievä kyllästyminen - siitäkin huolimatta, että tarvittavaa jännitettä tarinassa sittenkin säilyi. Loppuratkaisu ei oikein sekään tunnu kunnon "ratkaisulta", päätös jää löysänlaiseksi.
  
  Neljän edellisen loistavan dekkarin jälkeen tämä kirja osoittaa harmittavaa tason laskua. Kirjan rakenteessa tulevat nähdäkseni ensimmäisen kerran esiin Maurin myöhemmälle tuotannolle niin tyypilliset eivätkä välttämättä jatkuvasti toistuessaan mitenkään myönteiset piirteet: pitkä johdatteleva alkujakso vailla tiivistä itse pääjuoneen linkittyvää sisältöä, vasta puolivälissä tai jopa sen jälkeen tapahtuva rikos, Susikosken myöhäinen mukaan tulo tarinaan ja hätäisen tuntuisesti kirjoitettu lopetus. On tämä sentään vielä keskitason Sariolaa, vaikka ei se sitä olisi kovin vahvasti ilman nostalgista 50-luvun lopun ajankuvaa ja itse asiassa aika sympaattista kamreeri Jaatista. Ja sujuvaa kerrontaa. Mielestäni 8- on oikeudenmukainen arvosana tälle romaanille (3.painos 1976).
  

• ---

  nimimerkki

  ukkelo

  29.11.2021 klo 02:44
  Kohtalokas Itämeren risteily oli ensimmäinen Mauri Sariolan meriromaani. Aikaisemmilla poliisiromaaneillaan kirjoittaja oli jo saavuttanut sellaisen menestyksen, että vielä tässä teksti lensi vapautuneesti, luottavaisena lukijoiden jatkuvaan suosioon.
  
  Mauri Sariolan vahvuuksia on eletyn elämän tuntu. Seuramme arvostettu jäsen halusi varmistaa onko kyse tästä laivasta:
  
  s/s https://www.faktaomfartyg.se/kastelholm_1929.htm
  
  Mielestäni tuo se on. Ken on eri mieltä, varautukoon esittämään vankat perustelut
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  29.10.2023 klo 07:51
  Mainiota analysointia lukupiirin kollegoilta tuossa ylempänä. Piti oikein lukea kaikki läpi. Hienoa katsella myös tuota "ukkelon" löytämää "s/s Cassiopeiaa". Luin juuri tämän kirjan ja mielestäni Mauri on laittanut varatuomari Lindqvistin suuhun - paitsi hieman hoitamattomuuden tuntua - myös kenties omaelämäkerrallisia tuntemuksiaan, kun Lindqvist kertoo Susikoskelle nuoruudestaan: "Jos te, komisario, putoaisitte hyvinvoivasta, hyvinkasvatetusta ja hyvinpukeutuneesta nuorukaisesta asiapojaksi, jos joutuisitte ihmisten irvistelyn tai säälittelyn kohteeksi, jos isänne nimeä varjostaisivat sellaiset epämiellyttävältä kajahtavat sanat kuin "konkurssi" ja "itsemurha", saisitte ehkä tekin sieluunne vamman. Tuntisitte ehkä tuollaista nuorelle ihmiselle ominaista häpeää - tosin perustelematonta ja itsestänne riippumattomista syistä johtuvaa...". Susikoski nyökkäsi.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »