Lukupiiri

Joulukuu 2020 Armeija piikkilankojen takana

• ---

  Matti Nummenpää

  1.12.2020 klo 07:26
  Vuoden viimeisessä kuukaudenkirjassa otetaan vähän vaikeampi rasti.
  
  Tässä kirjassa Mauri Sariola on antanut puheenvuoron niille jotka on virallisesti haluttu unohtaa.
  Heidän kohtalokseen koitui henkiinjääminen taisteluissa, joissa heidän toverinsa kaatuivat.
  Siksi heille ei ole koskaan tarjottu sotasankarin sädekehää. Kuitenkin he joutuivat kestämään kohtaloita, jotka usein edellyttivät poikkeuksellista sankaruutta.
  He ovat sotavankeja, ja ’Armeija piikkilankojen takana’ on kertomus heidän kokemuksistaan.
  Sariola on tehnyt kirjansa yhteistyössä Sotavangit r.y:n kanssa. Hän on haastatellut lukuisia eri alueilla ja erilaisissa olosuhteissa olleita vankeja; mukana on myös kuvauksia suomalaisten kohtaloista saksalaisina vankeina. Näin on saatu aikaan kirja, joka antaa paljon uutta tietoa unohduksiin painetuista asioita; tietoa johon vieläkin saatetaan suhtautua arkaillen, mutta jonka tahalliseen unohtamiseen ei enää ole syytä.
  Sariola itse on jättäytynyt teoksessa taka-alalle: hän on halunnut välittää haastateltavien kokemukset mahdollisimman aitoina. Ja kertomuksia lukiessa huomaa, että totuus on ollut sotavankien kohtaloissa monin verroin jännittävämpää ja dramaattisempaa kuin taru. Jännityksen mestarin tämänkertainen aineisto ei oli kaivannut tehokeinoja.
  
  MS - Int.
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  7.12.2020 klo 20:37
  Eilen 6.12. illalla odoteltiin(alle kymmen hlö) PMVS:n kerhotalon pihassa, että kello antaa käskyn ryhtyä lipunlaskuun. Yksi kaveri kysyi minulta, miten juhlapäivää vietin. Kerroin, että luin Mauri Sariolan muunnelmat teemasta Ivan Denisovitsin päivä Vankileirien saaristossa. Että mitä, sanoi. No, helpotin sanomalla, että Armeija piikkilankojen takana oli kyseessä. Sanoi kirjasta joskus kuulleensakin. Tuumi, että kas kun se uskallettiin silloin julkaista...ehkä eivät kertoneet Kekkoselle. Rauhoitin sanomalla, että kirja ei ole mitenkään suuressa määrin neuvostovihamielinen. Sota on näet sotaa ja sen sotilaat molemmin puolin tietävät. Palataan sinne piikkilankojen taakse myöhemmin jos keskustelu viriää.
  
  Kello tuli kahdeksan, ja kunniasignalistimme kohotti kultaisen torvensa ja kajautti pätkän oi, kallis Suomenmaata oikein väristysten kera. Huomio, katse oikeaan - päin, lippu alas ja taitoksiin. Kipattiin jumprut asian kunniaksi.
  Paikalla oli myös seuran kalenterivastaava. Hänen kuuluu vahtia, ettei vuoden mittaan pääse mikään juhlaa edellyttävä päivä jäämään ilman tarvittavaa huomiota. Juhlavahti sanoi siinä, että eipä panna lippua yläkaappiin, koska huomisen 7.12. kohdalla on allakassa sydämen kuva ja merkintä "Mrs. P.H."
  Koska juhlamerkintöjä (useimmat toki sydämettömiä) kalenterissamme on paljon, tottakai, on ymmärrettävää, vaikka ei mitenkään hyväksyttävää, että eräs nuorempi jäsen lipsautti mitäpä merkitsee tuo? Häntä valistimme, että kyseessä on Mrs. Pearl Harbor. Me kyllä liputamme ja rouvistolla vahvennettuna kohotamme jumprulliset sitä vahvemmin makeutettua tuotettamme merkkipäivän kunniaksi.
  Signalisti pahoitteli ei pääsevänsä mukaan koska hän on lupautunut naapuripitäjään HonkaVierteen salapikkujouluihin soittamaan hei tonttu-ukot hyppikää ja myös sitä laulua missä juodaan lientä ja mennään koloihin alle sillan.
  Kun pihasta hiljakseen erkanimme, kuului pimeästä, poispäin keinahtelevan signalistin suunnasta lähes tunnistettavasti trumpetilla tapailtuna ennakoiva onnittelulaulu Mrs. P.H. lle "tula Tuulan tulituli tei..."
  
  Kalenterivahti muistutti, että ei tällä hyvä, sillä 8.12., siis ylihuomenna jatketaan lipputangon ympärillä, koska Sibelius.
  Emme ota paineita, meillä riittää aineita.
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  21.12.2020 klo 21:12
  Tarttis hei tehdä jotakin, armeija on yhä piikkilankojen takana sen suuremmitta keskusteluitta. Kiireitä on pitänyt, sen ymmärtää. Koronaa ja joulua ja nytkin Jupiter ja Saturnusko se on, kuulemma ovat unohtaneet tur-va-vä-lin ja loistavat lähes päällekkäin. Tuli mieleen itämaan tietäjien tähtimajakka.
  
  Kun jouluradio autotallin askarteluosastossa äsken julisti, että "tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan..", piti ruveta asialle.
  APT oli minulla melkoisen huonolla luvulla, en oikeastaan muistanut kirjan rakenteestakaan mitään. Olipa hyvä, kun tuli luetuksi.
  Nyt, kun kirjan ajatuksella luin, tulee lausuttavaksi että tällä kirjalla on se niin sanottu missio, olemisen tarkoitus.
  Kirja on tehty noin kaksikymmentäviisi vuotta kertojien Suomeen paluun jälkeen. On syytä olettaa, että kertojien muistikuvat ovat sopivasti selkeytyneet ja hioutuneet. Sariola sitten hoiteli lopun varmaan, helposti luettavaan ja tunnistettavaan tyyliinsä.
  Kirja on rakenteeltaan kuin Aromat-pöytämauste. Ai, mitä tarkoittaa? Selitän, jos hämmennystä ilmenee. Hyvä vertaus kuitenkin, koska on oma keksimäni...
  
  APT on oikein sopiva annettavaksi henkilölle, joka ei tiedä sotavankiasiasta paljon mitään ja jota se ajan kanssa paraneva tauti, nuoruus jossain määrin vielä vaivaa. Kirjassa on helppolukuisessa muodossa annettu kuvaa siitä, mistä oli kysymys.
  Jo alkukuusta mainitsin siitä, että kirja on sopivasti "puolueeton" jos sana nyt tähän survotaan. Suhteellisen kiihkotonta kerrontaa, jossa ainakin väliin tuli kuva, että ihmisiä ne ovat siellä piikkilangan toisellakin puolella. Venäläisiä ei ainakaan liian kanssa demonisoida. Sotilaistahan on joskus sanottu, että ihmisistä nekin on tehty, vain koulutuksella pilattu.
  
  Oli oikein hyvä, että Mauri tämän kirjoitti, tai siis houkuteltiin/vaadittiin kirjoittamaan. Muistelijat ovat kehunsa ansainneet.
  Kirjassa on herkullisia kuvauksia. Joulun nyt lähestyessä mainitsen kapteeni Vorobjevin joulupuheen.
  
  Paljonkohan tätä kirjaa muuten myytiin? Minulla on neljäs painos.
  
  Missä muualla Maurin tuotannossa "kiskot kiiltää, stoke savuaa"? Vastauksia tälle palstalle. Mukaan vaan, sanoi Kamppuri!
  
  

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  22.12.2020 klo 12:26
  APT lukematta vielä, mutta Viiden tien risteyksessä ”kiskot kiiltää, stoke savuaa”.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  31.12.2020 klo 17:26
  Kuukausi loppuu, vuosikin käy vähiin. Armeija on sanut olla aikalailla rauhassa piikkilankojen takana. Puolestani katson, että tämä oli tässä, causa finita, ellei erityistä syytä ilmene.
  Sitä ennen hetkinen vielä.
  Nyt mahdollisen lukijan pitää lukaista Intendentin kirjoitus otsikosta Lavean tien laki, 31.12 klo 11.59.
  No niin, on siis luettu, hyvä, nyt jatkoon.
  
  Tekstissä mainitaan "hyvät stilistiset kyvyt". Niitä on kyllä käytetty, kun on tehty noita Hesarin toimitukselle laadittuja näyttötekstejä. Sujuvaa kerrontaa. (Mistähän se Suruttoman Sariolan Humu-Eeva & co paikalle paukahti, onko ollut joskus lehdessä tuokin?)
  
  Kun APT:n luin tuli hakematta mieleen että noita kykyjä on tuonkin kirjoittajalla ollut. Heräsi kiinnostus tietää, miten tarkoin kirjaan päätynyt teksti on seuraillut nimettyjen sotavankeudessa olleiden kertomaa/kirjoittamaa, en tiedä, missä muodossa kertomukset on Maurille toimitettu.
  Mahtoivatko kertojat tarkastaa tekstin ennen painoon menoa?
  
  Lopuksi tältä paikalta: APT on hyvä kirja ja eräs harvalukuisista poikkeuksista Maurin tuotannossa: se on opettavainen. Kiitos kirjoittajalle ja Gummerukselle.
  
  Hyvää vuodenjatkoa Sinulle lukija! Varovaisesti nyt niiden rakettien kanssa niin loppuvuosi menee onnellisesti. Erityishyvää sitten vuodelle 2021!
  PMVS on sopinut, että meillä ei paukutella. Koirat pelkää. Paukut voidaan ottaa ja otetaankin. Rouvajaosto otti myös kantaa: Meillä ei pelätä, meillä ei surra, iske ja murra!

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  31.1.2021 klo 13:41
  Joulukuun kirja on edelleen lukematta, mutta pysytään aiheessa. Jorma Heiskanen (31.7.1914 - 29.6.1941) vihittiin papiksi vuonna 1938. Talvisodan aikana hän toimi KTR 12:n patteriston pastorina Suojärvellä ja Kollaalla. Kokemuksistaan hän kirjoitti teoksen "Kenttäpappina Kollaalla" (WSOY 1941). Ennen uuden sodan alkamista Jorma Heiskanen toimi Hiitolan vt. kirkkoherrana vuonna 1940. Jatkosodan alkupäivinä hän lähti partiomatkalle Ensossa, joutui vihollisen tulituksessa - ilmeisesti haavoittuneena - erilleen muusta joukosta ja katosi.
  
  Kirjailija Marjo Heiskanen kertoo kirjassaan "Kollaan kenttäpapin tarina" (Siltala 2012) isoisänsä tarinan ja kuinka vaimo odotti suuressa epätietoisuudessa miestään kotiin. Jorma Heiskanen julistettiin vuonna 1948 sotavankeudessa kuolleeksi.
  
  Kerran 2000-luvun alkupuolella Marjo Heiskanen selaili Teuvo Alavan teosta "Rukiver! - suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa" (Edita 2002) ja löysi sieltä isoisänsä kuvattuna Neuvostoliiton sota-aikana propagandatarkoituksessa levittämään lentolehtiseen! Myös Jorma Heiskasen leski - Marjon mummo - ehti nähdä kuvan. Nykytekniikan ansiosta voimme vielä tänäänkin kuulla kenttäpappi Jorma Heiskasen miehekkään äänen (Elävä arkisto/talvisodan rintamaselostuksia/rintamahaastatteluja Laatokan pohjoispuolella - JR 34 Kollaalla 1939), kun hän toivottaa: "Onnekasta ja voitokasta uutta vuotta koko Suomen kansalle!".

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  15.3.2021 klo 22:20
  Oli joulu, tuli vuodenvaihde, ja armeija oli aina vaan aitauksessa. Suurempaa pohdintaa ei kirjasta kimmonnut. Enpä silloin tuota taivastellessani tajunnut, että asiassa alkoi olla jotain enteellistä. Tässä taitaa tulla pitempikin savotta noiden aitausten ja rajoitusten kanssa. Nyt pukkaa päälle pääsiäinen, ja armeijalaisetkin ovat entistä tiukemmiin aitauksissa. Kainuu, Parolannummi, Vekaranjärvi, äsken mainittiin jotain Upinniemestä....karanteeni tai muu eristys on sielläkin menossa. Jääkiekon pelaajat ovat jo kesto-otsikko.
  Maurin kirjoissa esiintyy usein palstantäytetemppu, jossa muistellaan jotain varsinaiseen asiaan hyvin vähän liittyvää episodia tyyliin "Tästäpä tulikin mieleeni, kun kerran oltiin..."
  Muistelenpa siis minäkin vähän.
  Eletään -70 -luvun alkua. Ollaan Hennalassa karanteenissa. Paha pasilisko villitsee ja hallitsee eteläistä valtakuntaa. Korkea on aita kasarmialueen ympärillä. Valtatie Stadiin kohisee kuumana teräsverkon takana. Pian kuuluu sotalääkintämuseon kulmalta pioneerien kutsuhuuto, asian arkaluontoisuuden vuoksi kuiskauksena, mutta tehokkaana: "Täällä aukko!" Homma on selvä, mikä sellaista laumaa pitelee. Täältä tullaan, Helsinki!
  
  PMVS:n epidemiavastaava muisteli äsken, että Kuosmasen Jupukkakin liittyisi jotenkin tällaiseen karantenoituun aihepiiriin, noin laajassa katsannossa ainakin. Mitähän tuo nyt mahtoi meinata? On tämä bakteerivahtimme sellainen kryptikko..

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  16.3.2021 klo 15:17
  Nyt kun on oltu vuosi enemmän tai vähemmän kuvaannollisten piikkilankojen takana, ei alkavalta mökkihöperyydeltä taida suojata sen paremmin maski kuin käsidesikään. Turvavälin pitämisessä on myös ollut haastetta. Suositeltuun kahteen metriin on pitänyt totuttautua, kun normaalioloissa puttonen on pitänyt sellaista viittä metriä. Kuullostellaanpa kuinka korona-aika on sujunut muutamalla tutulla kaverilla.
  
  Pohjois-Karjalan aluehallintoviraston päällikkö Kuuno Taivainen on antanut Pielisen alueen asukkaille tiukan karanteenimääräyksen: "Tästä mökistä et nyt lähe.". Matkustusrajoituksista valittaneille Kuuno suosittelee kotimaan matkailua: "Oonko kieltännä Lieksassa kulukemasta hä?". Maksetun yrittäjätuen määrää kritisoiville Taivainen suorastaan tuohtuu: "Onko pitänä rahata olla jumalauta?".
  
  Urjalan kunnanjohtaja Otto Kivivuorta on arvosteltu leväperäisyydestä ja saamattomuudesta korona-ajan toimissa, eikä hän asiaa kielläkään: "Minun meni tarmoni siinä...ei tullut oikein mitään koitettua...". Jatkuvaan pandemiaan ja sen mahdolliseen päättymiseen Kivivuori kuitenkin suhtautuu toiveikkaasti: "Minun aikani se kyllä kestää. Aikaa Jumala loi, ja jos aika loppuu, niin ei tarvita mitään muutakaan.".
  
  Lapin isossa sairaalassa johtavalla ylilääkärillä Erkki Tuuloksella on kädet täynnä työtä. Koronaepidemia on osoittautunut hänen kohdallaan suorastaan siunaukseksi, sillä tavallisessa arkielämässä häntä oli alkanut tympäistä. Sekin vanha juttu söi miestä rotan lailla, että sota- ja opiskelukaveri Venetpalo oli voittanut omakseen kiertopalkinnon, johon hänellä, Tuuloksella, ei oikeastaan ollut edes yhtäkään kiinnitystä... Siihen hatutukseen auttoi vain kolmen vartin Salignac VSOP ja aamulla oli sitten kohmelo eli pohmelo. Latinaksi crapula. Koronan levitessä hän oli yllättäen huomannut olevansa kutsumusammatissaan. Hän oli motivoitunut työhönsä ja vaimoaankin hän katseli uusin silmin. Oli hellyttävää ottaa kulloinkin tarvittava instrumentti Mirjamin kädestä. Tuulos tunsi olevansa jälleen nuori ja rakastunut lääketieteen kandidaatti.
  
  Mirjam, ylämaan kuningatar oli olemukseltaan hieman pyöristynyt, mutta ammattitaidoltaan kehittynyt. Hän eroitti jo leukemian ja leukoijan. Erkin ja Mirjamin elämä sai koronapandemian myötä uuden sävyn. He taistelivat yhdessä salakavalaa vihollista vastaan kärsivien ihmisten auttamiseksi. Raskaan työpäivän jälkeisen hellyyden hetken keskeytyminenkään ei heitä haitannut. Koronatapauksia oli taas tulossa ja poliklinikalle oli lähdettävä. Mirjam kiirehti edeltä ja Erkki vaipui vielä hetkeksi omiin ajatuksiinsa. Kaikki oli oikeastaan hyvin. Erkin mieleen nousi yhtäkkiä lause, joka kuvasi parhaiten tätä hetkeä. Taisi olla suuren mestarin Väinö Linnan oivallus: "Elämässä oli kaikin puolin voimakas keskipäivän tuntu.". Sairaalan ulko-oven paukaus sai Tuuloksen havahtumaan. Potilaat olivat jo ehtineet sisälle, ja samalla hetkellä syttyivät valot ensiapusalin ikkunoihin.
  
  Ja vielä: Vakituiset lukupiiriläiset lienevät kirjansa lukeneet, mutta satunnaiselle piirissä pyörähtäneelle selvennykseksi, että oheisessa tekstissä on pyöritelty kirjailijoiden Heikki Turusen, Väinö Linnan ja Mauri Sariolan romaanihenkilöitä ja heidän sanomisiaan. Juttu on korona-ajan tukkeuttamaa tajunnanvirtaa ilman ensimmäistäkään astrazenega-annosta. Pohjois-Karjalan, Urjalan ja Lapin tolkun ihmisillä ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  17.3.2021 klo 16:46
  Luettiin puttosen tempaavaa otantaa koronan innoittamista kirjojen henkilöistä. Kyllä tuo eristys saa tunteet pintaan vaikkapa avin päälliköltä, näköjään. Mirjamista me kaikki tykätään.
  
  Sattui siihen paikalle edellisessä kommentissani mainittu PMVS:n epidemiavastaava, tämä, joka viimeksi meille outojupisi jostain Jupikasta ja epidemiasta. Komennettiin, että tulepa lukaisemaan, mitä kirjoista löytyy tästä karanteeniasiasta.
  Luki ja loihe lausumaan.
  
  Emme, kirjoja lukemattomat, olleet kuulemma ymmärtäneet olla kiinnostuneita hänen aiemmin vinkkaamastaa Jupukasta. (No, emme olleet, kun kokemuksemme on, että kun ei korvaa lotkauta, tulee tuo kaikkien alojen kandidaatti kyllä pian kertomaan, mistä on kyse; näin kävi nytkin)
  
  Otti pompan taskusta vanhan, nuhruisen kirjasen. Kyseessä oli omakustanteisen oloinen kyläkronikka, joka kertoi jostain Kärsämäen peräkulman postinkantopiiristä ja sikäläisten elämästä, kirjoitettu syränverellä, kuinkas muuten. Halusi lukea meille otteen, joka kuulemma saattaisi Jupukka-asiassa avata meidän ymmärtämättömien silmiä.
  
  Kohtaus:
  Jupukan lisäksi on paikalla hänen lähipiirinsä. Olo on kaikilla onea. On tullut juuri tieto jostain tärkeästä. Ajatusten virtaa kuvataan.
  
  Hän valaisi meitä näin lukien:
  
  lainaus alkaa
  
  J. katsoi tunnevyöryn kostuttamilla ruskeilla silmillä läheisiään. Katseesta voi lukea alistumisen tosiasioiden edessä: Tiesin, että tälle tielle olisi lähdettävä. Minun on nyt mentävä, en voi odottaa kauemmin. Meidän on nyt erottava. Jääkäät hyvästi te, joiden kanssa olen elänyt huolettoman nuoruuteni ja ahkeran aikuisen elämäni parhaat vuodet. Nyt haluan vielä levähtää hetken.
  Hetki oli liikuttava. Läsnäolijat katsoivat vaiti toisiinsa. Eräs heistä kertoi myöhemmin, että "kyyneleet toivat mieleeni runon säkeen: itkuun tuosta tyrskähti jo parvi, vedetönt´ ei ollut silmää siellä....voitte uskoo, että ihan minulla hartioissa ramahteli".
  
  lainaus päättyy
  
  Bakteerivahtimme pani kirjan hellästi takaisin taskuun. Jäi katsomaan meitä. Jokohan nyt tuli perille? Ei se sitä ääneen kysynyt.
  
  Ei meistä kukaan suutaan avannut. Olisiko keisarin vaatteet -ilmiö pelottanut, en tiedä.
  
  On se vaan ollut kylällä tapaus kun on noin tunteisiin mennyt....
  
  
  
  

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  25.3.2021 klo 10:52
  Ellei hallituksen koronatiedottaminen syö esitysaikaa, niin perjantaina 26.3.2021 klo 13.15 tv-1:llä Valentin Vaalan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäänyt "Totuus on armoton". Kriitikoilta ei tähtiä ole koskaan herunut, mutta onhan se mainettaan parempi elokuva. Maurin kesäpaikassa saunotaan, laulu kajahtaa komeasti (elokuvakameroiden alustaksi tehty "ponttooni" jäi Maurin rantaan) ja se tuomarin ja nimismiehen takapenkkineuvottelu autossa on jo legenda. Kannattaa lukea myös kirja. Uudelleenkin.

• ---

  nimimerkki

  puttonen

  5.4.2021 klo 17:56
  Ellei hallituksen koronatiedottaminen syö esitysaikaa, niin tiistaina 6.4.2021 klo 13.20 tv-1.llä Aarne Laineen ohjaama kotimainen elokuva "Kukonlaulusta kukonlauluun" vuodelta 1955. Pääosissa Anneli Sauli, Åke Lindman, Arvo Lehesmaa ja Ilmi Parkkari. Muistan, että lukupiirissä nimimerkki "ukkelo" tätä elokuvaa joskus kehui ja nähtyäni sen pidin myös näkemästäni. Vaikka siinä on vanhanaikaista paatoksellisuutta, niin löytyy myös moderneja tuulahduksia vaikkapa naisen asemaan ja rooliiin liittyen. Elokuvan loppu on muistaakseni suorastaan säkenöivä!

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  15.4.2021 klo 23:07
  Nyt kirjoitetaan alaotsikko tähän joulukuun (2020) kirjaan.
  
  "Anttala piikkilankojen takana"
  
  Helsingin Sanomat julkaisi neljän sivun jutun Esa Anttalasta 3.4.2021
  Luin hyvällä halulla. Ennakkoon tiesin vaan, että pseudonyymi on kyseessä, mutta en muistanut (siis tiennyt), että olikin kaksi "oikeaa nimeä". Urpo Lempiäinen on sotaväen papereissa, ja sitten jostain ilmestyy nimeksi Urpo Arhosuo. Artikkelissa käytetään Esa Anttalaa. Poika Olli-Pekka Arhosuo. kertoo ei tietävänsä, mistä ja miksi iskä sen Arhosuon sieppasi. Kyseessä on oltava virallisen nimenmuutoksen kautta tullut nimi. Maija Hirvosen Salanimet ja nimimerkit -teos ei tunne Lempiäistä lainkaan.
  Lukiessa tuli monin paikoin mieleen, että yhtymäkohtia Anttalan ja Sariolan vaiheiden kanssa on kosolti. Moni asia meni samoin kuin toisella, usein taas kylläkin ihan päin vastoin.Samanlaisia kompastuttavia puunjuuria oli kummankin polulla.
  A. syntyi 7 vuotta ennen Sariolaa. Kumpikin ennätti täyttää kuusikymmentä, mutta ei sitten enempää. A. oli sotakirjailija. Sariola ei sellaiseksi halunnut tai ei ainakaan yrittänyt.
  
  Yleensä kun täällä kysyy, vastataan. Joskus vastataan, vaikka ei kysykään. Nyt kysyn tietolaarilta, kuinka paljon/usein ja missä meiningissä Anttalan ja Sariolan polut kohtasivat aktiivisen kirjoittamisuran aikana? Olivatko nuo kavereita, lähtikö sähkeitä ja kirjan maistiaiskappaleita omistuskirjoituksella? Tuo kirjoittamisura näyttää sattuneen lähes tismalleen samoille vuosille huolimatta Anttalan iällisestä ylivoimasta. Eri kustantajalle ovat työnsä tehneet. O-P kertoo, että isä sai Karistolta kuukausipalkkaa, piti tehdä kirja vuodessa. Kolme kuukautta kirjaan kuulemma meni, kun sen vanhalla Olivetilla pariin kolmeen kertaan kirjoitti.
  
  Miksi aasinsiltani Anttala piikkilankojen takana? No, partiomies sodassa tietysti, mutta eipä mies pysynyt aitauksessa välirauhankaan aikana. Hopeavarastoa piti lähteä Kannakselta noutamaan.
  Elokuvakin siitä saatiin. Pasanen taisi vielä olla silloin pelkkä Pertti.
  
  ps
  oN Tää Vaikeeta kun joutui vnHAnnäppiksen vEihtamanan nyyakk kaiSen. PEEHana sanon. kaIKIIN NAPUKAT kihan eripaikoissA. ja t98mii.ufosti .saapi nähdämiten jatkuu jos ylEnsä. HYVÄJatkoa vankaIKILE. tEILE. JA ANTEEKSI NY. Niin, Serambleriasta vielä: korona on lautapeli ja kiikari on yksikkö.
  
  

• ---

  Matti Nummenpää

  16.4.2021 klo 09:33
  Ei ainakaan nimiltä Anttala, Arhonsuo, Lempiäinen löydy yhtään mainintaa romaaneista, Suruttomasta, Kertarutinasta tai Sammatin kuusta.
  
  Tuskin kirjoja omistuskirjoituksin on lähetetty. Ei tietäävästi myöskään sähkeitä.
  
  MS - Int

• ---

  nimimerkki

  Magisteri

  14.1.2022 klo 19:55
  1950-luvun loppu - 1960-luvun alku näytti olevan uusien menestyskirjailijoiden vahvasti miehisten esikoisteosten aikaa. Maurin ja jo mainitun Esa Anttalan lisäksi esikoisensa julkaisivat noihin aikoihin muutaman vuoden marginaalilla Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ja Kalle Päätalo. Anttala, Lauttamus ja Lehväslaiho keskittyivät pääosin sotakirjoihin, toki kokeilivat muutakin.

• ---

  nimimerkki

  Serambleri

  8.3.2022 klo 15:03
  On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun MS-int piikkilanka-armeijan tehtäväksemme antoi. Tarkistin tilanteen, ja vaikutelma on, että kukaan ei ole tällä palstalla ilmoittanut kirjaa lukeneensa. Palaan kuitenkin vielä.
  Olen kirjaan tutustuttuani alkanut seurata sotavankien kohtelusta julkaistua tutkimuksen sekaista ja tapaista aineistoa. On siedettävää ja vähemmän hyvää vankien kohtelua. On suoranaista rikollisuuttakin. On paljon asiasta annettujen kansainvälisten sääntöjen rikkomista. Inter arma silent... En ryhdy luetteloimaan, lukijoissa on varmaan asiaan hyvinkin perehtyneitä.
  
  Yksi lapsuusmuisto on pyörinyt mielessäni koko sen ajan kun kirja on lukupiirissä käsittelyssä ollut. Nyt on sen aika.
  
  Elettiin aikaa, jolloin kansa hurrasi Armi Kuuselalle, ei vielä aavistettu, että gunnar vierasmaalainen meiltä neidon ryöstää.
  Varhaiskasvatuksen opettaja näytti meille kirkassilmäisille oppilapsilleen muutaman vuoden ikäistä sanomalehtileikettä. Lehti kertoi vanki Viktorista(Viki) ja kermakko Kerttulista (nimet muutettu henkilötietosuojan takia). Tunnin aiheena oli sotavankien aika ja olot Suomessa. Viki oli jäänyt suomalaisten vangiksi Syvärin voimalaitoksella Suur-Suomea luotaessa epäselvissä olosuhteissa. Tiensä johti kuukausia myöhemmin erääseen nykyisellä Pirkanmaalla sijaitsevaan isoon kartanoon. Työtä piti hänen leipänsä eteen tekemän. Sattumalta työnteko näyttikin olevan Vikin leipälaji. Olot talossa olivat mukavat. Joku valtiomies lausui aikoinaan, että "talo oli minuun ja minä taloon hyvin tyytyväinen", no hieman muutettuna taisi olla... Viki viihtyi. Talon väki tykkäsi; pitkä, komea poika, tumma kihara tukka,hyvät hampaat,(puvun leikkauksesta ei silloin pidetty lukua kun ei ollut pukua).
  Kartanolla oli siihen aikaan saha, oli paja, oli oma meijeri. Meijerillä oli työssä Kerttuli, kermakko, uhkea ja iloinen ilmestys.
  Vikin yhtenä hommana oli hoitaa navetan ja meijerin välistä logistiikkaa Pirkit-hevosen avustuksella. Toistuvien tapaamisten aikana Kerttuli kiinnitti Vikin habitukseen arvostavaa huomiota. Eipä ollut Vikiltäkään jäänyt Kerttulin edustava olemus huomiotta. Kielimuurista rapautui ajan myötä laastia sopivassa määrin. Kerttuli tarjosi komealle pojalle kermaa, suuresta sammiosta ei jokunen kupillinen pintaa väräytä....Niin sitten kävi kuin tikanpojalle, että luonto veti, jos ei puuhun, niin, no, paikkahan ei tässä ole mitenkään merkitsevä. Lopputulos ratkaisee.
  Aika kului. Sota jatkui. Sitten alkoi kuulua pahaenteisiä uutisia. Syväriltä tuli lähtö Kannakselle sotatöihin. Nyt on tosi kyseessä. Puhdetyöt jäivät.
  Tunnelma meijerin kermasammion luona tummeni. Jokunen kuukausi kului. Alkoi kuulua uutisia sotavankien luovutuksesta. Ohjeet olivat armottomat. Totiseksi meni nyt pyöreäposkiseksi muuttunut Viki, pian varmaan tässä taas Viktoriksi muuttuu.
  
  Varhaiskasvatuksemme johtaja käänsi lehteä. Tuli kuvasivu. Kuvassa oli väkeä pienen rautatieaseman laiturilla, perspektiivi painaa kiiltävät kiskot kaukana yhteen. Saattoi olla Moisio, en nyt muista tarkoin. Junaa odotti masentuneen näköinen Viki vierellään uhkea, itkusilmäinen Kerttuli. Kerttulin käsivarrella noin vuoden ikäinen poika käsi kohotettuna vilkutukseen..
  
  Jäi lapselle kuvan tunnelma mieleen. Vieläkin muistin.

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  2.3.2023 klo 07:53
  Kovin runsaasti ei näytä tämä kirja lukijoita ja kommentteja keränneen lukupiirissä, vain nimim. Serambleri näyttää siihen tarttuneen. Eikä ihme, se onkin melko hämmentävä ja vaikeakin teos kommentoitavaksi. Itselleni tuli sitä lukiessa koko ajan mieleen, että tämän työn Mauri on vääntänyt ennen muuta rahan vuoksi, ilman kovin suurta henkilökohtaista kiinnostusta aiheeseen. Hän oli kirjoittanut henkilökuvia Marskin ritareista, ehkäpä Sotavankiyhdistys ry uskoi hänen pystyvän samaan sotavankien osalta. Mutta mutta... Enpä tiedä, jotenkin tästä vaan paistaa läpi sellainen pienoinen väkisin tekemisen maku. Haluttomuus. Minulla on mielikuva, että Mauri ei itsekään olisi tätä kirjaa kovasti esillä pitänyt esim. päiväkirjoissaan. Muistankohan oikein?
  
  Jo kirjan rakenne on kummallinen. Ensimmäisen luvun yhdeksällä sivulla ei käsitellä sotavankiasiaa mitenkään, mielenkiintoista ja huvittavaakin kerrontaa talvisodassa "kunnostautuneista" ulkomaalaisista vapaaehtoisista ja vähän suomalaisistakin "sotasankareista" siinä kyllä on. Epäselväksi jää, miten nämä jutut kirjan teemaan liittyvät. Sivulla 19 alkaa tarinointi Sotavankiyhdistyksen puheenjohtajan Kaarlo Rundqvistin sota- ja erikoisesti sotavankitaipaleesta. Sitä kestääkin sitten sivulle 138 saakka. Kirjan ensimmäinen osa päättyy siihen, ja sivulta 139 alkaa toinen osa, jonka myötä kirja päättyy tekstisivulle 245. Ensimmäinen osa siis keskittyy yhden miehen sotavankikokemuksiin, toinen sivumäärältään lyhyempi osa sisältää yhdeksän muun sotavangin kokemukset, joidenkin osalta kerronta jää muutamaan sivuun. Kymmenestä haastatellusta yhdeksän oli ollut venäläisten sotavankina, yksi saksalaisten. Mauri antaa esipuheessaan ymmärtää, että keskittyminen yhden miehen sotavankikokemuksiin olisi eräänlainen kehyskertomus, joka valaisisi muidenkin kokemuksia. Vaikuttaa hieman keksityltä selitykseltä, en tiedä miksi tämmöinen kertomuskokoelma noin laajaa "sisäänajoa" kaipaisi. Antoisampaa olisi ollut perehtyä tarkemmin useamman miehen vaiheisiin. Luulenpa, että kyse oli yksinkertaisesti vain siitä, että Rundqvistilta tuli niin paljon täsmällistä aineistoa, että Maurin oli helppo sitä painottaa kirjassaan. Muiden muistelut olivat ehkä sen verran hajanaisempia, kenties joiltain osin jopa vähän haluttomasti kerrottujakin, että kirjailijamme päätti rakentaa kirjan vahvasti yhden tarinan varaan.
  
  Ei kirjallisessa asussa sinänsä mitään huomauttamista ole. Maurin tyyli kyllä on hyvin tunnistettavaa, enkä usko hänen jaksaneen kaikilta osin ihan pelkkien tosiasioiden varassa tarinaa rakentaneen. Ei hän varmasti suoranaisesti palturia kirjoittanut, ei varmaan, mutta jonkin verran väritystä lienevät muistelut häneltä saaneen, mihinkäs romaanikirjailija kirjoitustavastaan ja tyylistään pääsisikään. Ammattimiehen ottein hän on tekstiä tuottanut tässäkin kirjassaan. Romaanimuotoa teos kerronnaltaan lähenee, vaikka kirjan alaotsikossa tyylilajiksi määritelläänkin suomalaisten kokemuksia sotavankileireiltä eli lähinnä kai muistelmat.
  
  Palataanpa noihin ulkomaalaisiin vapaaehtoisiin. Heistä nousee esiin ennen muuta Hubert Fauntleroy Julian, moneen hommaan elämässään ehtinyt kansainvälinen seikkailija, joka ehti kaiken muun ohella liittyä Suomen ilmavoimiinkin talvisodan aikana. Taitaa olla likipitäen ainoa tummapintainen mies (silloin kirjattiin armeijan rulliin selkeästi merkinnällä 'neekeri'), joka on meikäläisissä puolustusvoimissa aktiiviupseerina palvellut? En tässä miehen todella vaiherikasta elämää sen kummemmin käy läpi, mutta pari juttua nostan esille. Julian siis ilmoittautui vapaaehtoisena ilmavoimiimme, mutta ehti Suomeen vasta talvisodan päätyttyä. Pääsi kuitenkin aktiivipalvelukseen lentoupseerina, mutta sotilasura meillä päättyi jo parin viikon päästä (eräissä ulkomaisissa lähteissä tosin mainitaan hänen olleen meillä upseerina useita kuukausia). Mies todettiin yksinkertaisesti hyödyttömäksi ilmavoimillemme. Hän teki vain kaksi lentoa Morane-Saulnier -hävittäjällä: toisella onnistui eksymään kirkkaassa säässä Turun taivaalla, toisella taas sakkasi pahasti laskeutuessaan. Ylipäätään hän oli menestynyt maailmalla enemmänkin laskuvarjohyppääjänä kuin lentäjänä. Osasi hän kyllä lentää, mutta taidot olivat jääneet 20-luvun lentolaitteiden tasolle. Suomen reissuun hän oman kertomansa mukaan lentelyt sitten lopettikin. Mauri antaa kirjassaan sivulla 16 ymmärtää, että hän olisi viipynyt Suomessa kuukausikaupalla ja elänyt ja hurvitellut valtion laskuun koko sen ajan. Tosiasiassa hän oli aktiiviupseerin palkalla vain parisen viikkoa, mutta saattoi tietysti olla maassa pidempään - tuskin kumminkaan valtion laskuun. Mauri myös kirjoittaa, että vuoden 1961 jälkeen hänestä ei enää mitään kuulunut, kun YK:n joukot vangitsivat hänen Kongossa hämärien asekauppojen vuoksi. Kyllä hän asekauppiaan uraansa jatkoi sen jälkeenkin, mutta näkymättömämmin. Pääsi kauppojensa vuoksi FBI:n tarkkailuunkin. Hän kuoli vasta vuonna 1983. Ehkä hänestä ei kuitenkaan enää 60-luvun alun jälkeen kai suuremmin kirjoiteltu täällä Suomessa.
  
  Sivulla 124 kuvataan erästä venäläistä vankileiriä, jolla vallitsi melkoinen kansallisuuksien kirjo. Siellä oli Maurin terminologian mukaan myös eräs "senegal-neekeri", joka oli siirtynyt Ranskan antautumisen jälkeen muukalaislegioonasta saksalaisten riveihin ja ylennyt siellä peräti luutnantiksi. Oliko tuollainen yleensä mahdollista rotuaatteen läpitunkemassa Saksan armeijassa? Sen paremmin Wehrmachtin saati sitten SS:n riveissä? Ja ainakaan vielä sodan alkuvaiheessa? Olen luullut, että vääränlainen ihonväri vei natsi-Saksassa oikopäätä keskitysleirille eikä ainakaan upseerikoulutukseen?
  
  Kyllä sotavangit ilman muuta tarinoidensa tallentamisen ansaitsivat. Taisi vain olla niin, että harvat heistä halusivat kuitenkaan noita aikoja muistella. En ihmettelisi, vaikka Maurillakin olisi ollut jonkinmoisia ongelmia haastattelujen saamisessa ja tekemisessä. Kotipitäjästäni muistan kaksi venäläisten sotavankina ollutta miestä, joista kumpikaan ei noista ajoista halunnut mitään jälkeenpäin tarinoida. Asenne ei liene ollut harvinainen entisten sotavankien keskuudessa. Muisteluksiin ja niiden kirjalliseen muotoon saattamisessa saattoi taustalla vaikuttaa vahvastikin myös tuolloinen "YYA-henki", jonka puitteissa ei ehkä kovin suopeasti katsottu tämän lajin sotamuisteluita. Tai ainakin haluttiin, että se tapahtui kohtuullisen sovinnollisessa hengessä. Ehkä tuo itsesensuuri vaikutti jotenkin siihen, että sotavankien kohtelu venäläisten leireillä kuvattiin loppujen lopuksi suhteellisen siedettävänä ja pääosin oikeudenmukaisenakin, kun taas saksalaisten sotavangiksi päätyminen näyttäytyy joutumisena käytännössä jatkuvaan kidutukseen. Vaikka saattoihan totuus tuollainen ollakin, saksalaisten katkeruus olisi ymmärrettävääkin, joskaan siihen pohjaavat toimet eivät hyväksyttäviä.
  
  Itseäni aina kiinnostanut mutta tässäkin kirjassa täysin käsittelemättä jäävä sotavankiasia on se, miksi moni joutui leireillä viipymään vuosikausia vielä aselevon ja rauhanteonkin jälkeen. Arvoitus tuo minulle on edelleen.
  
  Tämä kirja ei ole kovin kevyttä luettavaa, niin sujuvasti ja ehkä jopa jonkinlaista kepeyttä tavoitellen kuin Mauri sen on kirjoittanutkin. Sotavankina oleminen ei varmasti ollut yhtään sen helpompaa kuin mitä oli rintamalla olo, hengenlähtökin kun luultavasti oli monesti yhtä lähellä ellei lähempänäkin. Koko ajan piinasi tietämättömyys sotatapahtumista ja epävarmuus omasta selviytymisestä, fyysisen rasittavuuden lisäksi. Yhtään ei tarvitse epäillä, etteivätkö jo tiukat kuulustelut olisi psyykkeen päälle käyneet. Lukiessa nämä ajatukset nousevatkin toistuvasti lukijan mieleen. Arvosanaksi tälle teokselle annan Sariola-asteikollani 7½.

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »