Lukupiiri

« aihelistaan

Susikosken omatunto

  • nimimerkki

    Shuh

    5.10.2021 klo 14:08
    Kirjan takakannen teksti antaa odottaa sisällöltä suuria: Susikoski kuulemma joutuu pohtimaan työnsä perusteita, mahdollisuuksia ja velvollisuuksia. Hyvähän se on, että poliisimies noitakin joskus pohtii. Ajattelinkin ennakkoon, että joko Mauri on hypännyt tuotannossaan uudelle tasolle ja alkanut oikein filosofoimaan sankarinsa olemusta ja tekemisiä. Mutta ei ole. Ehkä aivan lopussa parissa lauseessa tällaista otetta on lähestytty, mutta varsin heppoisesti. Vaikea sitä kyllä totta puhuen olisi Maurin kirjalliseen tyyliin kuvitellakaan.
    Miljöökuvaus on jälleen hyvää. Ehkä se sellaiselta tuntuu siksikin, että tapahtumapaikat ovat itselleni melko tuttua seutua. En kyllä usko, että suurikaan karjaton maatila olisi enää 70-luvun lopulla sellaista ympärivuotista työntekijämäärää kaivannut, mitä Mauri kuvailee. Paitsi ehkä siinä tapauksessa, että vaimot ja miniät on onnistuttu löytämään niin ehdottomasti maatalon emänniksi sopimattomista tyypeistä, mitä Mauri kuvailee.
    Kuten etenkin myöhäistuotantonsa aikana niin usein, Mauri etsii jälleen vauhtia tapahtumiin sotavuosilta saakka. Teksti on rutinoitunutta ja sujuvaa, niin kuin sen näin tuotteliaalta kirjailijalta sopii odottaa olevankin. Vuoropuheluissa on kuitenkin taas ärsyttävää jahkailua, kiertelyä ja kaartelua, mikä piirre tuotannossaan muutoinkin vahvistui vuosien myötä. Tarinan loppuratkaisu on jollain tavalla aavisteltavissa jo varhain. Murhaepäily vaihtuu katoamistempuksi. Mutta samalla kolme epäselvää kuolemantapausta jäävät odottamaan mahdollista uutta tutkinnan avaamista... Katoamistemppu sinänsä on motiiviltaan hieman kummallinen ja haetun oloinen, ja myös toteutustavaltaan tarpeettoman konstikas.
    s. 55: eräs tarinan päähahmoista luopuu alkoholista! Taitaa olla melkein ainutlaatuinen tapahtuma Maurin tuotannossa!
    s. 66: pikkuroisto Oksalahti vietiin kuritushuoneeseen lomakarkuruuden seurauksena. Tapahtuma sijoittuu loppukesään 1978, mutta Suomessa kuritushuonetuomioista tietääkseni luovuttiin jo 1975.
    s. 104: Susikoski paljastuu intohimoiseksi ornitologiksi eli lintuharrastajaksi. Onko tämmöisestä mainintaa missään muussa kirjassa?
    s. 122: Oksalahti oli liftannut aamuyön tunteina Turkuun menevän rekan kyytiin. Juuri pensaikosta humalastaan heränneenä, rähjäisenä ja armottomassa krapulassa. Onko uskottavaa, että kukaan rekkakuski olisi raskasta ajoneuvoaan pysäytellyt vain ottaakseen tuollaisen olennon kyytiin?
    s. 135: sivun verran "energiapoliittista" fundeerausta. Miten öljylähteiden päällä istuvat upporikkaat sheikit ilman omaa ansiotaan rahastavat muita maita... Maurin oman maailmankuvan tuntien hieman teennäisen oloinen vuodatus. Maurihan jos kuka oli sitä mieltä, että jokainen kyntäköön sitä sarkaansa, joka on kohdalle osunut, oli se sitten millainen tahansa.
    s.137 -138: Susikoski paljastuu olleensa nuorena miehenä Harley-Davidson -kuskeja. Ja tietysti tyttöjä riitti takatarakalle.
    s. 143-144: Leo Olavi osoittaa melkoista ammattitaidottomuutta ja psykologian puutetta "rutatessaan" töykein sanankääntein apurinsa selonteon tämän tiedonhakumatkalta. Näitä ärhentelyjä häneltä muuten nousee aina silloin tällöin, äkkiarvaamatta ja kohtuuttoman oloisissa yhteyksissä. Kuvastaako Maurin omaa persoonallisuutta? Ei ole nykykäsityksen mukaan esimieheltä mitenkään kaivattu ominaisuus, ei ainakaan säännöllisesti toistuessaan.
    s. 161: oliko Leo Olavi sodassa pst-upseeri, kun sai peräti kenraalilta torut kahden pst-tykin jättämisestä viholliselle? Jossain toisessa kirjassa hänen mainitaan kuitenkin johtaneen jv-joukkuetta.
    Kaiken kaikkiaan teos on aika lailla "perusmauria", sieltä heikommasta päästä kyllä. Ei ehkä olisi niin pahasti muuten, mutta se takakannen teksti kun antaa odottaa aivan liikoja - ja muistan jostain tässä lukupiirissä julkaistusta lukeneeni, että Mauri itse kirjoitteli noita kansitekstejä. Ei Susikosken omatunto kyllä tässä kirjassa mitenkään suurennuslasin alle joudu, lupaa kansiteksti mitä tahansa.
    Eiköhän tämä tuollaisen kutosen (6) arvoinen lukupaketti Sariola-asteikollani (4-10) ole.

  • nimimerkki

    Magisteri

    5.10.2021 klo 18:08
    Olikos tämä se kirja, jossa katosi yhteisön tukipylväs ja yksi olennainen tieto oli, että sotilasarvo oli katoamishetkellä tietenkin majuri. Koska kyseessä oli reservin majuri, niin todellinen rakkaus löytyi vuosikymmeniä nuoremmasta naisesta.

    Määräilevän ja emännäksi pyrkivän emännöitsijän taustoista olisi ollut mielenkiintoista tietää. Oliko hänellä osuutta ensimmäisen vaimon kuolemaan? Miten niinkin merkittävä henkilö alistui emännöitsijän valtaan, nousiko naisen se yksi paikka päähän? Tuliko sivumäärä täyteen?

    Ratkaisevaa asian selviämisessä oli taas Susikosken paljon myöhemmin muistama yksittäinen sana tai lause.
  • nimimerkki

    puttonen

    8.10.2021 klo 10:45
    Maurin Susikoski-kirjoja on 33 (ilman pokkareita) ja kuten on huomattu, jokin toinen kirja on jonkun toisen mielestä parempi kuin jokin toinen. Siitä vallinnee joltinenkin yksimielisyys, että 1980-luvulle tultaessa taso laskee ja yhä useammin kirja päättyy Susikosken ja hänen esimiehensä keskusteluun. Päätin valita mielestäni Susikoski-kirjojen parhaan kolmanneksen eli 11 kirjaa ja niiden joukkoon mahtuu tämäkin teos. Minua kiehtoi "Isonkirkon Jussin" selviytymistarina torimyynteineen kaikkineen ja Oksalahden yöllinen vaellus muistokivelle. Jälkimmäinen jopa niin, että kävin paikalla. Siellä se kivi seisoo. Oksalahden nimikirjaimia en tosin löytänyt...

    Tämä kirja pudotti listaltani nimimerkki Shuhin juuri arvosteleman "Pieni anoo iso sanoo". Se oli muuten hyvä, mutta karsastin tavanomaiseksi tullutta loppuratkaisua: Susikoski ja poliisineuvos pähkäilemässä keskenään tapahtunutta. Lopussa sentään uhkaavat kohta lähteä Satakunnan puoleen kenttätyöhön!
  • nimimerkki

    ukkelo

    9.10.2021 klo 23:19
    Nyt tulee niin riemastuttavia arvioita nimikkokirjailijamme sanoisinko second worst teoksesta, että silläkin uhalla, että selvin päin hävettää, annan palaa. Alittamaton on edelleen Kolmen naisen talo.
    Toki Dame Agatha Christien viimeisimmissä teoksissa taso laski vieläkin jyrkemmin. Silti parhaimmillaan kummatkin ovat ylittämättömiä. Asia on niin, että taitava kirjoittaja ei tee keskeisestä hahmostaan sankaria. Nimimerkki Herge teki Tintistä yhtä hajuttoman ja mauttoman sankarin kuin Sariola Susikoskesta. Kummatkin kirjoittajat esittivät sitäkin kiinnostavampia hahmoja kakkosrooleihin. Sellainen hahmo saattaa olla paikalla 20.112012 19:00 Sikalassa.
  • nimimerkki

    ukkelo

    15.10.2021 klo 04:03
    Puttosen listaan parhaista Susikoskista lisäisin vielä seuraavat teokset:

    • Susikoski ottaa omansa
    • Sumua Susikosken yllä

    Hankin nuo divarista joskus kultaisella 80-luvulla ja paperikantisten kunto osoittaa, että joku muukin on niitä arvostanut. Myös kannet ovat onnistuneita virittäessään lukijan hyytävään tunnelmaan, joka vain syvenee kirjojen tekstiosuudella.

    Näissä kirjoissa Sariola on lähes parhaimmillaan loihtien tunnelmaa, jota ei edes Olavi Paavolainen ylitä teoksessaan Synkkä yksinpuhelu. On kuin lukija olisi itse ollut paikalla.
  • nimimerkki

    puttonen

    7.12.2024 klo 12:12
    Suomen 107:s Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Linnan juhlilla isännöi uusi presidenttipari, mutta muuten päivä lienee sujunut entiseen malliin. Tuntemattoman sotilaan lukumaratonia seurasin osittain. Sauli aloitti ja Seela lopetti. Varsinkin näyttelijät lukivat hyvin. Ilta-Sanomien paperiversion Tuntemattoman tuntemusvisasta sain 48p/50p. Lehdon viimeinen kirosana meni väärin, samoin Louhimiehen elokuvassa käytetty (Hietasen tuhoama) panssarivaunutyyppi. Väinö Linnasta oli samassa lehdessä hyvä juttu.

    Pysäyttävä oli myös lehden juttu "Suurin uhri Suomelle", jossa renkolaisen perheen neljästä sotaan lähteneestä veljeksestä ei yksikään palannut. Löytyi myös ainakin seitsemän muuta perhettä, jotka menettivät neljä poikaa vuosien 1939-1945 sodissa. Heti tuli mieleen Topulin talo, jonka kohdalla Mauri teki aina kunniaa. Löytyihän se sieltä: Lehtiset, Kiikala, Kruusilan kylä (nyk. Salo), veljekset Martti, Vilho, Kauko ja Erkki. Myös perheen vävy Mauri Helkiö kaatui. Veljesten muistokiven on Mauri sisällyttänyt dekkarinsa juoneen. Muistokiven teksti löytyy sivulta 37. Myös kivi lienee yhä olemassa. Olen joskus 1980-luvulla käynyt sitä katsomassa.

    Toinenkin hämäläisperhe, Lindströmit Lopelta, koki karmaisevan kohtalon. Toivon (1939) ja Ilmarin (1940) kaaduttua talvisodassa, kaatui kolmas veljes Viljo jatkosodassa 1942. Tällöin neljäs veljes siirrettiin pois etulinjasta huoltokomppaniaan, jossa hän hukkui työtehtävissä 1943. Veljesten sisko Aili palveli lottana Itä-Karjalassa ja kuoli sairauteen 1944. Lindströmien perhe siis menetti lapsen viitenä eri sotavuotena. Neljä heistä kuoli kuukauden 19:s päivä.

    Tänäänkin on merkkipäivä. Japani iski Pearl Harboriin 83 vuotta sitten. Lämpimät onnittelut syntymäpäiväsankari Tuulalle!
« aihelistaan

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »

Roskapostin esto ei onnistunut. Ole hyvä ja yritä uudelleen.
Susikosken omatunto