Lukupiiri

Jatkosodan kapteeni

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  23.12.2022 klo 10:36
  Tapio Heinlammen talvisota jäi lyhyenlaiseksi, runsaaseen kolmeen viikkoon. Mutta sekin riitti toisen ruusukkeen ansaintaan välirauhan aikana, joten luutnanttina mies tässä kirjassa lähtee jatkosotaan. Ja siinä arvossa sitten sen myös käy lähes loppuun saakka, joten kirjan nimi on hieman harhaanjohtava. Sikälikin erikoista, että yleensä sotaromaaneissa päähenkilö kovasti kunnostautuu sotatöissä, ja semmoinen tuo nappeja kaulukseen. Heinlammen ansiot eivät tuosta näkökulmasta niin kovin suuret sitten ehkä olleetkaan? Mitään varsinaisen sotasankarin kuvaa hänestä ei kyllä rakennukaan, pikemminkin hän vaikuttaa velvollisuudentuntoiselta ja rohkealta mutta ei erikoisen kunnianhimoiselta sotatöihin tempaistulta siviilimieheltä, joka haluaa hoitaa tehtävänsä kunnolla mutta turhia intoilematta tai tärkeilemättä. Aika lailla siis 'Tuntemattoman sotilaan' Koskelan tapaan.
  
  Romaanissa on 284 tekstisivua, sotahommiin päästään sivulla 74. Johdattelu itse asiaan on siis pitkähkö mutta ei mitenkään ylipitkä. Käräjäsalissa sen aikana liikutaan kirjailijallemme niin tuttuun tapaan, samoin viihdytään ravintoloissa ja naisia kaatuu. Loppuosa kirjasta rakentuu paljolti taistelukuvausten varaan, ei kuitenkaan niin tiiviisti kuin 'Talvisodan vänrikissä'. Paljon tilaa kirjailija käyttää henkilöhahmojen kuvailuun, samoin kuin päähenkilön naisjuttuihin. Nuo seikkailut holtittomine rahankäyttöineen tuntuvat muuten olevan ainoa aktiviteetti, mikä miehellä sotatöiden ulkopuolella on. Vanhempiinsa, muihin sukulaisiinsa tai ylipäätään kotiseudulleen ei hänellä tunnu olevan suurtakaan halua tiiviitä yhteyksiä pitää. Peräti parikymmentä sivua (ss. 203-224) kuluu kovan luokan korttipeli-illan ja -yön kuvaukseen. Maurilla on joissain kirjoissaan erinomaisia korttipelikuvauksia, mutta tämä ei kuulu niihin: sivuja on käytetty liikaa, tarinointi on kyllä yksityiskohtaista mutta jännitys ei vain oikein ota noustakseen. Merkillinen kerronnallinen ja rakenteellinen ratkaisu on se, että kirjasta puuttuu lähes täysin asemasotavaihe: hyökkäysvaiheen pysähtymisestä hypätään käytännössä suoraan kesän -44 perääntymiseen (s. 248). Asemasotavaihe kesti sentään suurimman osan jatkosodasta ja koko sen ajan Heinlampi rintamalla oli, joten kertomuksen katkeaminen pariksi vuodeksi hämmästyttää. Jotain tarinoinnin arvoista olisi varmasti voinut tuon vaiheen ajallekin kehitellä, ei se sentään millään rintamanosalla pelkkää puhdetöiden näpertelyä, tylsää ajan tappamista ja vartiovuorojen pyörittämistä koko aikaa ollut.
  
  Ote sotaan on romaanissa kliininen ja melko kritiikitön. Jonkin verran kirjailija on mukaan ujuttanut pohdiskelua sodan taustalla olleesta politiikasta ja sodan strategioista, mutta hieman ulkokultaiselta miesten mietteet ja kommentit niistä vaikuttavat. Mauri kyllä nostaa esiin sodan vähemmän kunniakkaan oloisia piirteitäkin kuten vankien ampumisen, käpykaartilaisuuden, karkuruuden, purnaamisen, omien miesten teloittamisen, taistelutoiminnasta kieltäytymisen yms., mutta nämä jäävät painottomiksi maininnoiksi, melkeinpä viitteenomaisiksi. Kokonaiskuva on selkeä ja kunnioittava, sota näyttäytyy perustaltaan oikeutettuna ja olemukseltaan "siistinä". Minään erityisen sodanvastaisena tätä teosta ei voi pitää, ei ainakaan paatoksellisena sellaisena. Nuo kriittisyyttä heijastavat mainintansa Mauri on varmaankin lisännyt paitsi monipuolistamaan kuvausta myös siksi, että niiden pois jättäminen olisi ollut liian naiivi ratkaisu ja altistanut sellaisena kirjan tarpeettoman helposti kritiikille. Yhteinen vahva tausta-ajatus lähes kaikilla kertomuksen henkilöillä on käsitys sodan tietynlaisesta oikeutuksesta ja revanssista, paljoa Mauri ei tästä poikkeavia näkökantoja tuo esiin. Tuo yhteinen näkemys tuntuu myös vain vahvistuvan sodan jatkuessa. Se on lähes yhtä rikkumaton kuin sen kuvataan olleen talvisodassa.
  
  Tarina pysyy hyvin koossa ja etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti. Joitain hieman "ympätyn" oloisia anekdootteja ja sivutarinointeja löytyy, mutta ei häiritsevän monia eikä turhan pitkiä. Vuoropuhelut ovat pääosin luontevan oloisia, paikoitellen niitä kyllä rasittaa kirjailijallemme tyypillinen sanankäytön kankeus, puhuttuun kieleen huonosti istuvat ilmaukset. Murretta Mauri käyttää tässä kirjassa selvästi vähemmän kuin 'Talvisodan vänrikissä', vaikka sen käyttö häneltä melko hyvin sujuukin - ei rikkeettömästi, mutta murteen kirjallinen ilmaisu onkin varsin vaativa taito ammattimiehellekin. Henkilöitä on jälleen lukuisasti, mutta vähemmän kuin 'Vänrikissä'. Hahmot ovat uskottavia, vaikka pysyvätkin melko yksiulotteisina: kirjailijamme antaa jonkin yksittäisen piirteen hallita jokaista kovin vahvasti, vivahteikkuutta olisi voinut tässä suhteessa löytyä enemmän. Huomata kannattaa, että Mauri nostaa reservinupseerit selvästi korkeammalle jalustalle kuin aktiiviupseerit. Ei itse sotataidon kannalta niinkään, mutta esimiesotteiltaan he ovat ammattiupseereja etevämpiä lähes poikkeuksetta. He osaavat paljon paremmin ottaa huomioon miestensä mielialat ja persoonat, eikä heillä ole samanlaista intoilevaa hyökkäyshenkeä. Sama näkökohta tulee paikka paikoin esiin Maurin muussakin tuotannossa. Varauksettoman myönteisen henkilökuvan saa kuitenkin edellä mainitusta poiketen tykistön aktiiviupseeri Peter Renfors, joka esiintyy Heinlammen sotakaverina niin talvi- kuin jatkosodassakin.
  
  Merkittäviä asiavirheita en huomannut. Pari pientä irtohuomiota tekee kumminkin mieli nostaa esiin:
  
  s. 191: kuvatessaan talvella 1942 toteutettua vanhempien ikäluokkien kotiuttamista kirjailija antaa erään sotilaan epäillä, että nuo toimenpiteet eivät häneen kolmikymppiseen mieheen vielä vähään aikaan ulotu. Mutta kyllä ne ulottuivat saman tien: v. 1912 syntyneitä ja sitä vanhempia reserviläisikäluokkia alettiin jo tuolloin kevättalvella lähettää kotiin, minkä seurauksena armeijassa toteutettiin suuriakin uudelleenjärjestelyjä. Kokonaisia rykmenttejä (mm. itselleni tuttu JR60) hajotettiin kokonaan.
  
  s. 267: maataistelukoneiden hyökkäystä kuvatessaan Mauri antaa ymmärtää, että koneiden luotisuihkut viistivät maata noin neljän metrin etäisyydellä toisistaan, joten niiden välissä säilyi haavoittumattomana. Totta ja ei: ainakin hävittäjälentokoneiden siipikonekiväärit tietääkseni tarkkuutettiin ampumaan yhteen pisteeseen tietyltä matkalta, olisiko ollut noin parisataa metriä. Mutta jos ammuttiin lähempää tai kauempaa, niin luotisuihkujen väliin todella saattoi jäädä tilaa. Voi tietysti olla, että maataistelukoneiden aseita ei lainkaan tarkkuutettu tällä tavalla. Ja olihan konetyypeissäkin eroja, monessa oli siipiaseiden lisäksi potkurinavan läpi ampuva kk tai tykki, joka esti tuollaisen katveen muodostumisen.
  
  Heinlammen tarina jotenkin "laimenee" tässä romaanissa siitä, mitä se oli trilogian ensimmäisessä osassa. Siitä puuttuu sellainen kohtalonomaisuus ja pieni sähäkkyys, jota löytyy viime mainitusta. Sotaromaaneja kirjallisuudessamme riittää yllin kyllin, tämä ei mielestäni kohoa millään tavalla lukuisten muiden samanlaisten yläpuolelle. Ei herätä suuria tunteita tai laita miettimään tapahtumien taustoja, kulkua tai luonnetta. Pelkkä viihdyttävyyskin ajanvieteromaanina on kyseenalainen, siihen nähden sivuja on kyllä paljonlaisesti mutta juoni on kuitenkin hyvin yksinkertainen - tai liekö juonta varsinaisesti ollenkaan, pikemminkin kantava teema on korvattu juoksuttamalla peräkkäin erillisiä tapahtumia. Mikä ei kylläkään ole sotaromaaneissa mikään epätavallinen ratkaisu, onhan jopa 'Tuntematon' tosiasiassa toteutettu tällä samalla tekniikalla. Minään Heinlammen kasvutarinanakaan tätä on mahdoton pitää, hyvin samanlaisena mies tappotantereilta kotiutuu kuin millaisena niihin lähtikin. Hän jää lopultakin aika värittömäksi ja kovin tavallisen oloiseksi nuoreksi mieheksi. Liekö ollut kirjailijan tavoitekin? Siis jonkinlainen sotilasmaailmaan sijoitettu Susikoski? Mitään vahvaa muistijälkeä ei 'Jatkosodan kapteeni' mieleeni jättänyt. Trilogian edellisen osan veroinen tämä romaani ei ole, arvosanaksi jätän 6 ½.
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »