Lukupiiri

Ei koira perään hauku

• ---

  nimimerkki

  Shuh

  27.1.2023 klo 12:53
  Kuunnelma vuodelta 1964. Ammattirikollinen houkuttelee tyttöystävänsä mukaan kassakaappimurtoon. Mies jää kiinni mutta nainen pääsee pakoon rahojen kanssa. Mies istuu puolet neljän vuoden tuomiostaan ja etsii naisen käsiinsä vain huomatakseen, että tämä on mennyt naimisiin ja kaiken lisäksi lainannut kaikki rahat uuden miehensä liiketoimien tukemiseksi. Katkeroittaahan tuommoinen, alkaa kiristys eikä lopulta säästytä hengenmenoltakaan.
  
  Poikkeuksellista on, että Mauri nostaa naisen näin näkyvään osaan kertomuksessaan. Mistään kovanaamatyyppisestä gangsteriheilasta ei ole kyse, pikemminkin ajattelemattomasta, vähän yksinkertaisestakin, johdateltavissa olevasta ja heikkoluonteisesta nuoresta naisesta. Jonka entinen rosvomiesystävä on kirjailijallemme niin tuttuun tyyliin parikymmentä vuotta naistaan vanhempi.
  
  Tarina kulkee tasapainoisesti peräti kuuden vajaan puolen tunnin jakson verran. Viimeinen, muita hieman pidempi jakso tosin on edellisiä tiiviimpi, siinä tarina jotenkin liiallisestikin pakkautuu, tapahtumaa on vähän enemmän kuin mukavasti sopii. Loppuun asti tasapainoisena ja loogisena jatkunut särötön tiivis kertomus tarvitsee maurimaiseen tapaan sattuman purkautuakseen ratkaisuun: surmattavaksi suunniteltu iäkäs mies kyllä kuolee, mutta sairaskohtaukseen suunnilleen niihin aikoihin, kun hänen piti joutua väkivaltaisen lopun kohteeksi. Ja sekös suistaa rosvojen suunnitelmat raiteiltaan. Toinen kohtalokas sattuma on tapahtunut jo aiemmin, kun kaksi ennestään toisensa tuntenutta pääkaupunkilaista ammattirikollista osuvat sattuman kaupalla samalle sahalle töihin syrjäiselle maaseutupaikkakunnalle.
  
  Kukaan kuunnelman hahmoista ei jäänyt erityisesti mieleen. Eniten äänessä ja esillä ovat kassakaappirosvo ja hänen ex-naisystävänsä. Viime mainittu hahmo alituisine valituksineen ja voivotteluineen ja täysin avuttoman oloisine otteineen ei oikein istu rosvon tyttöystävän rooliin - Maurin naiskuvaan kyllä oikeinkin hyvin. Oikeastaan hahmon avuton epävarmuus ja lapsellisuus jopa harmittaa... Susikoski taas on rennon oloinen hätäilemätön virkamies, joka papereitaan toimistossa selaillessaan viheltelee eteläpohjalaista kansanlaulua. Tässä tarinassa hän on mukana aika pitkäänkin, ei ilmesty vain loppuselvittelyyn kuin puun takaa. Pieni moka jäi mieleen hänestäkin: komisario Lieksa kertoo polttelevansa suoravartista piippua, mistä Leo Olavi saa aiheen leukailla apulaisensa muistuttavan Sherlock Holmesia. Vaan jos oikein muistan, Sherlock kylläkin pössytteli nimenomaan käyrävartista piippua.
  
  Mukavaa ajankuvaa tarjoilevat pari kertaa vilahtavat rahamäärät. Huvikseni niitä kääntelin Tilastokeskuksen rahanlaskurin avulla nykyrahaksi. Murtosaaliin arvo oli n. 20.000.000 markkaa (vuoden 1962 rahaa), nykyrahaksi muutettuna n. 500.000 euroa. Komea summa siis, mutta suurempiakin rosvouksia meillä on tehty monia. Kahvi maksoi baarissa v. 1964 90 penniä, mikä nykyrahaksi väännettynä on 1,93 euroa. Linja-autolippu pääkaupunkiseudulta jonnekin maaseudulle maksoi 12,50 mk eli 26,74 euroa, joten ihan kauas Helsingistä ei taidettu sillä hinnalla päästä.
  
  Äänenlaadussa on toivomisen varaa. Ei niin, että kuunteleminen suuresti vaikeutuisi, mutta etenkin musiikin osalta huomaa kyllä epävireisyyden. Mutta siitä huomaavaisesti varoitellaankin kuunnelman aloitussivulla. "Ajan patina" siis kuuluu.
  
  Tarinan loppu on yllätyksellinen. Jotain alkoi kuunnelman puolivälin jälkeen ehkä aavistellakin, mutta ei niin yksityiskohtaisesti saati varmasti että olisi tehnyt mieli lopettaa kuunteleminen siihen paikkaan. Rikoksia, sellaisten suunnitelmia ja yrityksiä nivoutuu yhteen niin monia, että lopputuloksena on suhteellisen monimutkainen kertomus. Syyllisehdokkaita ei monia esiin juoksuteta, mutta se, että ex-murtomies ei yksin sellainen olekaan, se on kyllä odottamatonta.
  
  

Osallistu keskusteluun

tai aloita uusi keskustelu »